ANTEEKSIANNON VAIKEUS

Jossakin TV ohjelmassa roolihenkilö sanoi, ”vain Jumala kykenee antamaan anteeksi”. No tuo ei mene yksiin uskontunnuksen kanssa, ”ja anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille…” Olen elämässäni oppinut ettei anteeksianto ole helppoa, mutta nykyisin vapautan itseni syyllisyydestä, annan anteeksi itselleni ja toisille, mutta pahoissa iskuissa on vielä surun aika, jopa kuukausia.  Anteeksianto vapauttaa mieleni tuskasta, mutta se nousee aina uudelleen pintaan, kun isku tulee taas. Anteeksianto siis helpottaa yksilön mieltä, ja on tärkeää, mutta laajempana kasvatus- ja oppimiskysymyksenä se ei riitä. Kulttuuri tarvitsee kehittyäkseen asenteisiin, oppeihin ja tekoihin puuttumista, ettei vahinkoa synny. Kaikkea ei voi ehkäistä.

Kun olin nuori, väkivaltainen tunkeutuminen kehooni sai aikaan shokin, jonka vaikutukset kestivät pitkään. Sillä shokkia kesti vuosikymmeniä, koska iskuja tuli jatkuvasti lisää. Minun anteeksiantoni ja kiltteyteni aiheutti julmia rangaistuksia, lyöntejä tuli yhä lisää, he kokivat saavansa ylivaltaa, jolla pyrkivät hallitsemaan minua. Koulukiusaamisessa ei siis auta yhtään mitään, jos uhria autetaan, myös kiusaajaa tulee auttaa.

Kirkko julistaa anteeksiantoa, mutta usein juuri uhrilta he pyytävät kantamaan ja sovittamaan synnit Jeesuksen esimerkin mukaan. Mutta todellisuudessa tällä opilla lisätään vallan väärin käyttöä, kiusaajat lyövät löylyä lisää, kiusaavat yhä enemmän, kun ovat saaneet uhrin altavastaajaksi. Kulttuuri jossa suositaan tuomitsemista, on tuhoon tuomittu, koska se synnyttää koko ajan uhreja. Se on valtataistelun kulttuuria. Kristinuskon ydin on uskossa Jumalaan, mikä on henkisen kehityksen airut, ihminen oppii hallitsemaan omia mielikuviaan, eikä heijasta niitä muihin. Uhraaminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jossa valtaa käytetään uhrin alistamiseen, alistamalla ylistämiseen. Se ei kestä kriittistä tarkastelua tämän päivän tiedon mukaan. Jeesus opettaa kuuntelemaan aina Jumalaa.

Minulla shokkivaihe kesti 20 vuotta, en päässyt käsittelemään asiaa, koska kukaan ei auttanut, oli vain tuomitsijoita. Minä en kieltänyt asiaa, sen sijaan tunteeni kuolivat, olo oli epätodellinen ja huutaminen alkoi, kun käsittelyvaiheessa tunteiden tunnistaminen uudelleen aloitti vyöryn takaisin tajuntaan. Ensishokissa tunteita ei tullut. Kokemukset oli piilossa, koska ympäristö pakotti ne piiloon rankaisuilla, itse olisin puhunut. Reaktiovaiheessa muodostui kuva asiasta, mitä oli tapahtunut ja mikä merkitys sillä oli minun elämääni.

Muistan tuolta ajalta, kun rikoksen tekijä soitti ja puhui puhelimessa. Mieheni sanoi, äänestä päätellen se oli hän, sillä viha virtasi tuskana ulos puhelun aikana. Äänessäni oli maanjäristyksen voima, huutoni kuin kidutetun eläimen. Ja sen tuskan purkaminen yksistään äänestä kesti kaksi vuotta huutavan roolissa kesäteatterissa. Sitä aina ihmettelin ammattityössäni, miten vähän ammattilaisilla oli tietoa trauman vaikutuksesta käyttäytymiseen. Kuinka paljon avioliittoni kärsikään traumojen tuomista paineista, jotka nousivat pintaan pienissä asioissa, jotka muistuttivat traumaa.

Uudelleen suuntautuminen elämään alkoi vasta sitten kun pääsin kiusaajista eroon. Elämä alkoi jäsentyä, oppimiskykyni parantui, muistini selkeytyi ja parani, havaitsemisen ja havainnoinnin kyky normalisoitui.

Raija