NE LAISKAT POJAT

Suomessa on meneillään kurittamisen aikakausi. Työttömiä moititaan laiskuudesta, ja simputetaan aktiivimallilla työtä hakemaan, ja syyllistetään heitä saamattomuudesta, vaikka työtä ei ole tarjolla. Tämä näyttäisi olevan oikeistolaista politiikkaa. Poikien lukutaidottomuutta selitetään vähällä lukemisella ja neuvona on lukemiseen laiskuudesta pois patistaminen.

En usko laisinkaan näin yksinkertaistavaan näkemykseen. Surullista on, että korkein päättäjäelin, opetushallitus kurittaa poikia laiskuudesta, mikä on hyvin vanhakantainen näkemys. Viime aikaiset uutiset korostavat vain lukemisen tärkeyttä.

Uskon, että yksi syy poikin lukemaan oppimisen ongelmista on puhumattomuuden kulttuuri, mikä on perin perisuomalaista. Täällä puhuvat auktoriteetit ja opettajat, koululaiset ovat hiljaa ja kuuntelevat. Erikoista tässä on se, että miesten kulttuuri on vallan kulttuuria, jossa puhevaltaa luulisi olevan paljon, mutta ehkä juuri tämä on hierarkkisen kulttuurin ongelma, vallassa olijat saavat puhua, johtajaluonteet. Olen vakuuttunut siitä, että lukemisen taito on kytköksissä puhumiseen, taito kehittyy puhumisen kautta, etuaivo aktivoituu, kun lapsi tuottaa ensin puhumisen, minkä apurina toimii lukemisessa tullut muistikuvien runsaus sanakielen kautta.

Yksi merkittävä tekijä on puhumisen ja lukemisen kontekstissa mielenterveys. Jos mieli on saarroksissa ja huomiomaton, puheen tuottamiseen tulee ongelmia. Eräässä ryhmässä jo yli viisikymppinen mies sokelsi ja oli hyvin epäselvä puhuessaan, ajatukset olivat epäloogisia, eikä puheesta saanut selvää, erityisesti tämä näkyi ryhmässä. Kun henkilö oli sitten kahden kesken turvallisessa tilanteessa, puhe tuli selväksi ajatuksena, sekä puheen tuottamisessa.

Suomen varhaiskasvatuksessa on vakava häiriö. Meillä ei huomioida riittävästi tunteiden aktivoivaa ja lähteellistä vaikutusta oppimisessa, joka on tieteessä todistettu jatkuvasti. Lapsi ei voi olla yksilö suurissa ryhmissä, ja tunteet jäävät taka-alalle, innostus ei pääse ruokkimaan yksilöllistä kiinnostusta, kun ryhmässä paineet tulevat ulkopäin. Yksilöille jää liian vähän mahdollisuutta puhumiseen, ja vuorovaikutukseen yksilöllisellä tasolla. Ryhmiä ohjataan joukkoina ja opettaja on puhuja, jota kuunnellaan, mikä on tärkeää, mutta liian yksipuolista lapsen kehityksen kannalta.

Tunteet ja puhuminen ovat avainasemassa lukemaan oppimisessa. Totta kai lukemisen oppimiseen vaikuttaa ensin kuulemisen kautta saatu oppi, mutta puheen tuottaminen tulee eri aivolohkolta, se kytkeytyy mieleen ja innostukseen, jossa mielikuvat aktivoituvat ja tuottavat kielikuvia. Lapsi on innokas ja tarvitsevainen vuorovaikutuksessa. Sen ei tule olla yksipuolista auktoriteettien kuulemista, ja mikä usein johtaa ryhmässä johtoon pyrkivien lasten etuoikeutta puhumiseen. Meillä on todella paljon opittava vielä vuorovaikutustaidoissa. Näyttää siltä, että vuorovaikutuksen oleellista vaikutusta ei vielä nähdä oppimisessa, yhäkin ryhmissä ihmisluonteet sanelevat oikeudet puhumiseen.

Kun tunteet otetaan mukaan oppimiprosessiin, ne sitouttavat muistin ja oppimisesta tulee pysyvää ja muisti paranee, ne pitävät yllä kiinnostusta, jopa intohimoa oppimiseen.

Raija