JA LEHMÄT LENTÄÄ

Joskus kuulee sarkastista naurua totuusvaatimuksista, viimeksi näin Matti Apunen toimittajakollegansa kanssa Pressiklubissa. Tuntuu suorastaan siltä, että totuus halutaan hävittää hinnalla millä hyvänsä. Se johtaa absurdiaan ja mielivaltaan, jossa ei kellään ole hyvä olla, ja valta-asemat kukoistavat. Totuuden pysyvä jalka on luottamus. Ilman luottamusta emme voi rakentaa tulevaisuutta, kokea rauhaa, emmekä voi tehdä sopimuksia.

Suomalaisista sanotaan, että he ovat rehellisiä. Itse en usko tuohon. Emme ole erilaisia kuin muissakaan maissa. Meillä on taipumusta valehteluun, harhoihin, valhetarinoihin ja ilkeämielisyyteen. Epärehellisyys on kulttuurista ja arvosidonnaista. Psykoanalyytikko Leila Keski-Luopa sanoo, etteivät arvot voi toteutua, jollei ole ihmiskäsitystä. Tämä toisaalta voi johtaa siihen, että tuijotamme persoonallisuuksia, etsimme syitä ja syntipukkeja sieltä, vaikka ne olisivat toisaalla.

Mielipidejohtaminen voi olla sekä virallista, että epävirallista. Näillä molemmilla voi olla vaurioittavia vaikutuksia. Mielipidejohtamiset johtavat mielikuviin, joita elää ihmisten mielissä, eikä niillä ole välttämättä mitään tekemistä totuuden kanssa. Niitä johtaa yhteisöissä usein yksi tai kaksi henkilöä. Kun jouduin nuoruudessa raiskauksen uhriksi tuntemattomalla kadulla tuntemattomien miesten toimesta, asian totuudeksi tulivat yhteisön jäsenten mielikuvat asiasta, vaikka he eivät olleet paikalla. Mielikuvat ja asenteet ratkaisivat totuuden. Minua ei kukaan kuunnellut.

Totuutta täytyy etsiä ja rakentaa niin, että siinä on jotain logiikkaa. Väkivaltainen tunkeutuminen elämääni tuotti mielen murtumisen, alkuun äärettömänä pelkona ja hätääntymisenä, suorastaan paniikkikohtauksina, hyökätäänkö jälleen päälle ja myöhemmin mielen täydellisenä romahduksena. Milloinkaan ei kyseenalaistettu niitä tekoja, joita olin joutunut kohtaamaan, vaan vikaa etsittiin minun mielestäni, tahdosta ja halusta.  Mitä siitä tulisi, jos kaikkialla vallitsisi mielivalta, joutuisit syytteeseen murhasta, kun satut elämään samassa kaupunginosassa, ajatuksesi olisivat vääriä, koska korkeammassa asemassa oleva ajattelee niin, hän on asettanut itsensä yläpuolellesi.

Tasavertaisuus ja kunnioitus kaikille ovat ratkaisu moniin tämäntapaisiin ongelmiin. Erityisesti ennaltaehkäisten sitä hierarkkista vallan käyttöä, mikä on monissa paikoissa todellisuutta. Taitaa olla niin, että johtamismallit tulevat sodankäynnin perusteista, joka tuo myös sodan yhteisöihin.

Raija

KAIKEN MAAILMAN DOSENTIT

Otsikon lausahdus Juha Sipilän suusta putkahtaneena jäi elämään mediassa. A-studion haastattelussa päivähoidosta ja kodinhoitotuesta Juhani Vartiainen lausahti, ”kuinka ne aina löytääkin tuon Keltinkangas-Järvisen näkemykset, muitakin on”. Tämä asiantuntijoiden aliarviointi näkyy nykyisen hallituksen puheissa selvästi. Kuinka jääräpäisesti ”kaiken maailman poliitikot” uskaltavatkin tehdä politiikkaa, mikä voi tulla yhteiskunnalle erittäin kalliiksi myöhempinä aikoina korjaavina toimenpiteinä. Päivähoito on yksi niistä. Mitä jos yhteiskunta velvoitettaisiin maksamaan perheille aiheuttamansa kustannukset ja kärsimyksen.

Keltinkangas-Järvinen puhuu lapsen puolesta. Alle kolmen vuoden ikäisille ei ole hyötyä varhaiskasvatuksesta. Itse olen sitä mieltä, että siitä on haittaa. Lapsen kehityksen painopiste on alle kolmen vuoden ikäisenä tunne-elämässä. Kun se jää huomioimatta liian suurten ryhmien vuoksi, tunnekielteisyys estää uuden oppimista, muistia ja myötäelämisen taitoa. Pääpaino siirtyy liikuntaan ja sanakieleen. Tunne-elämän huomioimattomuus johtaa mielen vaurioihin. Sen vaikutukset kehon terveyteen ovat myös tunnettuja negatiivisina.  Keho oppii refleksiivisen ja ehdollistuneen toiminnan, joka tuottaa kyllä eritteitä Paplovin koirien tapaan, mutta ei hoida kehoa, vaan synnyttää ärsykkeisiin reagoimista. Tätä tietä jatkaen ihmisiä on helppo ohjailla päättäjien taholta.

En ole mikään vanhemmuuden ihannoija, mutta en myöskään päiväkotien. Nykyiset käytänteet päiväkodeissa ovat syntyneet ajalla, jolloin lastenhoitajia koulutettiin sairaalan hoitajiksi. Tällöin lapsen piti olla levossa ja passiivinen. Terve lapsi on kuitenkin aktiivinen, ja tarvitsee toimintaa, mikä ruokkii hänen ikänsä tasoista vastetta.

Populismi näyttää pesiytyneen nykyisiin vallanpitäjiin tiukasti, onhan mallina ja esimerkkinä nyt suuri valtio. Kaikki hoidetaan talouden ehdoilla. Siinä menee lapsi lapsiveden mukana. Tuleeko koskaan aika, jolloin ihmisyys voi kaikessa rauhassa kehittyä ihmiseksi, niin ettei taloudelliset pakotteet tai uskonnot riistä mahdollisuuksia.

Raija

HÄPEÄLLISTÄ

Viime perjantain Pressiklubissa mediatutkija Anu Koivunen ja hänen vieressään istuva toimittaja vastasivat Ruben Stillerin kysymykseen, ”Mitä ette kertoisi itsestänne somessa”? Kuin yhdestä suusta he vastasivat ”häpeää”. Onneksi siitä on alettu puhua enemmän ja jopa tutkittukin asiaa. Sitä on tutkittu varsin vähän, Helen Block Lewis on uranuurtaja. Häpeä sekoitetaan usein syyllisyyteen. Häpeä kohdistuu kehoon ja syyllisyys tekoihin. Häpeän teoriat puuttuvat psykoterapeuttisen psykoanalyysin teorioista, vaikka häpeä on mitä primaarein tunnemuoto. Häpeäteorian puuttuminen ja häpeän huomioimattomuus on voinut vahingoittaa potilaita. (Duodecim, terveyskirjasto) Häpeä lamaannuttaa ihmisen, saa hänet sulkemaan ajatukset. Tuon kyllä allekirjoitan, elämäni on kuin todiste häpeän vaikutuksesta ihmiseen.

Koivunen sanoi mielenkiintoisesti, ettei häpeää tuoda esille, koska siihen ei löydy tarinaa taustaksi. Tästä olen vahvasti eri mieltä. Kuuluisin tarina on varmasti Jeesuksen tarina kristillisissä yhteisöissä. Jeesus ristiinnaulittiin, koska hän alkoi kertoa toista tarinaa uskosta, kuin mitä monijumalaiset kulttuurit olivat oppineet. Hänet häpäistiin ja tapettiin.  Tarina löytyy häpäisemisen takaa, uskomus, tosi tai epätosi, sillä ei ole merkitystä, häpäisemiseen johtaa poikkeava näkemys tai teko. Minut häpäistiin, kun kerroin lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Tarina, jota haluttiin kertoa, oli kaunis, mitään pahaa ei ollut tapahtunut, päiväkodin työntekijät olivat virheettömiä.

Tärkeää olisi oppia erottamaan psykologinen häpeän synty yksilössä, ja vallan väärinkäytöstä syntyvä häpäiseminen. Yksilössä tapahtuu ensialkuun jo vauvana vierastaminen. Lapsi pettyy, kun hän kohtaa vieraan henkilön, odotukset vuorovaikutukseen lamaantuvat, lapsi painaa päänsä alas ja vetäytyy, pettyy kun äiti ei ollut paikalla. Vallan väärin käytössä uskomus ja/tai tarina ovat ristiriidassa, jolloin eriävä mielipide tuhotaan, ja esille tuoja hirtetään. Myös vallan väärinkäytössä on taustalla yksilöllinen häpeä, jossa erilaisuutta vierastetaan, ja häväisty laitetaan kantamaan häpeänkantajan omaa taakkaa. Hyvässä yksilöllisessä kehityksessä häpeä ei enää vaikuta tuhoavasti, vaan se on suojaava elementti, pahoissa häpäisyissä ihmisen on mahdoton selviytyä.  Syvä häpeä saa tekemään vihatekoja. Kun jokin yksilö häpäistään, hänen on mahdotonta saada enää yhteisössä hyväksyntää. Ja vaikka yhteisö pyytäisi anteeksi ja tunnustaisi tekonsa, silti häpäisty saa niskaansa jatkuvan epäilyn.

Häpeän välttäminen estää ihmistä ajattelemasta ja havaitsemasta todellisuutta, se käynnistää todellisuuden torjuntaa laajemman kieltämisen ja aiheuttaa ajatuksettomuutta (Kinston 1987). Kyky kestää häpeää on samalla tavalla tärkeä kuin kyky sietää masennusta ja syyllisyyttä.

Häpeän fenomenologiaan kuuluu houkutus identiteetin luovuttamiseen. Sen pyrkimyksenä on saavuttaa ristiriidattomuus toisen kanssa ja kelvata toiselle. Häpeä liittyy itsestä luopumiseen; häpeästä taas paetaan itsen korostamiseen ja toisen mitätöintiin. (Lainaukset Duodecimin terveyskirjastosta)

Raija

ÄIDIT NUO VÄKEVÄT....

Useimmilla meillä äideillä on tapana jakaa kokemuksia lasten hyvinvoinnista, heidän suruistaan ja iloistaan. Parhaimmillaan se on hyvää terapiaa, heikoimmillaan siinä käydään ruotimaan toisen kokemuksia niin, että se alkaa syyllistää ja ahdistaa, jopa siirtyy lapsen suhtautumiseen. Molempia olen kokenut. Tarkemmin ja laajemmin ajateltuna kysymyksessä on tärkeä prosessi, jossa on kysymys ihmisyyden säilymisestä. Äidin nuo väkevät, toivon ne näkevät,.. runoili Lauri Viita.

Maailmankuvat perustuvat yleisemmin positivismiksi kutsuttuihin luonnontieteisiin, jossa kaiken katsotaan olevan tieteellistä vain ulkoisesti havaittuna ja mitattuna. Tällöin ihmisten sisäiset tunnekokemukset jäävät pimentoon, mutta jotka vaikuttavat laajasti ihmisten valintoihin ja oppimiseen. Luen parhaillaan Leila Keski-Luopan kirjaa Työnohjaus vai superviisaus. Olen sen lukenut opiskeluun liittyen, mutta nyt kun aikaa on, se on hyvää luettavaa uudelleen. Kirja on hyvin selkeä ja yleistajuinen, jossa avautuu tunne-elämä ja jonka voi ymmärtää tavallinen ihminen ilman perusopintoja. Leila sanookin, ettei vieläkään tieteessä osata hyödyntää tätä tietoa. Vastoin kaikkia kuvitelmia, ammattiopettajien ja ammattikasvattajien opiskelussa ohitetaan vähäisenä tämä tiedostamattoman vaikutus ihmiseen, vaikka se siirtelee vuoria. Opiskeluissa käydään pintapuolisesti ja ohimennen asiaa ja vain Freudia kuvaten, kuten Keski-Luopa sanoo.

Äideillä näiden tunneasioiden vaikutukset tulevat käsittelyyn lasten syntymissä, kuolemissa, onnistumisissa ja epäonnistumisissa. Kokemukset kanssasisarien kanssa merkitsevät tunnekokemusta, jossa sen kokemus tulee läheiseksi ja koskettaa vertaiskokemuksena. Lapsen kuolema on erityisen koskettavaa, erityisesti lapsensa menettäneille, mutta myös asian jakaneelle toisille äideille. Käytännön toimet ja rituaalit auttavat takaisin arkeen, vaikka se onkin lapsen menettäneelle vaikeaa ja lohduttominta mitä olla voi. Joskus hiljaisuus on paras keino rinnalla kulkemiseen ja tukemiseen.

Naisten välinen kommunikaatio on mahdollistanut hiljaisen tiedon säilymisen asiasta, jota tiede ei ole ottanut vakavasti.

Raija

KEN UNIINSA USKOO

Kävin säännöllisesti katsomassa erästä nyt jo edesmennyttä vanhusta. Koin silloin voimakkaita ja erikoisia unia. Kerroin niistä hänelle. Hän sanoi, ”ken uniinsa uskoo, hän varjoonsa lankeaa”. Hän oli uskovainen ihminen, ja ehkäpä tuo on Raamatusta tuo ajatus. Itse en ole uskovainen, ja minun on vaikeaa uskoa mihinkään. Unet on todellakin varjo mielestä, uni muuntaa elämän todellisuutta kauniimmaksi. Narsisti on sana, jota käytetään turhan sumeilematta ihmisen persoonallisuudesta. Alkuperäisessä tekstissä narsisti ihastuu peilikuvaansa. Siis mieleensä, joka kaunistaa koetut tapahtumat.

Uskominen on vahva asia, ja sen ainakin viisaiden mukaan pitäisi olla eri asia kuin totteleminen. Totteleminen on kuitenkin sokea pilkku ihmisyydessä. Mihin uskoo ja mitä tottelee? Kun ihminen on ala-arvoisessa asemassa, kuten lapsi, nainen, vammainen, tai mielisairas, hänen toivotaan tottelevan vallassa olijoita, nk. normaaleja ihmisiä. Se on yhteisövallan normi. Ellei ala-arvoinen tottele, häntä rangaistaan ja pilkataan. Tämän sain kokea masennuksen aikana, kun olin psyykkisesti romahtanut.

Minulla on ollut vahva usko häilyvänä korkeampaan voimaan, jota Jumalaksi kutsuttiin. Se tuli lapsuudesta. Uskoni on jatkuvan epäilyksen alla.

Mutta eräänä päivänä koin sellaisen ajatuspysähdyksen, jota voi näyksikin kutsua, että olen miettinyt sitä paljon. Olen yrittänyt ymmärtää sitä niin, että jos on Jumala, hän lohduttaa minua, koska en kestäisi lisää järkytyksiä. Oli syyskuun kirkas keskipäivä. Yhtäkkiä mieleeni tuli kuva, jossa neljä mustaan kaapuun pukeutunutta henkilöä kulki kumarassa eteenpäin. Kysyin mielessäni, kuka. Ja vastaus oli Aki Sirkesalo. Kummastelin, sillä en edes kuunnellut hänen musiikkiaan, hän oli minulle tuntematon muutoin kuin nimenä. Viesti oli siis kuolemasta, jonka hänen perhe kohtasi. Nyt tunsin voimakkaana läheisen kuoleman, tiesin että ollessani jossakin paikassa, kuolema käy vierailemassa.

Jos minä mihinkään uskon, niin ehkä johonkin sellaiseen, että elämää on kuoleman jälkeen jollakin hengellisellä tasolla. Jotain henkistä kehitystä toivoisi niin itselle kuin muillekin, ihmisen arvostaminen henkisenä ja hengellisenä olentona ehkä tärkeimpiä. Minulle Jumala on Luoja, joka luo ihmisyyttä, ja siksi menneisyyden henkilöt tai nykyisyyden hallitsijat eivät voi kuvastaa Jumalaa tämän päivän yhteyksissä, ne ovat ajan kuvia, ehkä todisteita.

Raija

ÄITIYDEN HALVEKSUNTAA

Lapsen imettämisestä julkisella paikalla nousee silloin tällöin kohu. Nyt se tuli esiin Jyväskylässä huoltoaseman kahviossa. On huolestuttavaa, että normaalit asiat ärsyttävät ihmisiä. Eivät eläimetkään mene piiloon imetyspuuhissaan. Tällä kertaa kyse oli toisen naisen ärsyyntymisestä, imettämisen näkemisestä. Milloin naisesta tuli häpeän kohde ja projisoiko ärsyyntynyt nainen omat kokemuksensa äitiin? Ehkä kysymys on laajuudessaan naisen seksualisoimisesta, hän ei ole enää ihmisoikeuksin varustettu ihminen, vaan kohde, johon ladataan odotuksia. Usein imettämisestä ärsyyntyvät miehet, jotka eivät osaa pitää seksuaalisia yllykkeitään kurissa.

Seksuaalisten yllykkeiden jatkuva ruokkiminen on ehkä suurin syy siihen, ettei näitä pystytä hillitsemään. Taustalla on sekä tunteiden hoitamattomuus, että jatkuva elämysten virta tajuntaan ulkoisista lähteistä. Jos ja kun tietoisuus on väkivalloin syötetty opiksi, jossa pakko hallitsee, myös aistimusten elämyksellisyys ja seksualisoituminen vahvistuvat aistimuksissa. Ihmisestä tulee yliaistimusten orja, yllykkeiden toimeenpanija. Vastuu siirretään yksilölle, nämä pitäisi hallita, mutta pelon ajama ja ylimielisyyden ahtaama mieli ei ole hallittavissa, ja siksi yksilön vastuu on liioiteltua. Oppeihin pitää saada puuttua.

Äitiyden halveksuntaa ja ylimielisyyttä on myös äitiyden vallan ylikorostaminen. Joku julkkis julisti mediassa kuinka hän vaatii lapsiltaan täydellistä peräänantamattomuutta harrastuksien toteuttamisessa ja ehdottomasti aina kun ne ovat kohdalla, vaikka pakottamalla. Tämä kuvitelma, että ehdottomuus tuottaisi periksi antamattomuutta, on järjetön. Se tuottaa tuskaa lapselle, jonka hän voi purkaa pakkomielteenä joskus ulos. Äidin toiveiden toteutuminen lapsen kautta tuottaa loppuun palaneita lapsia, jotka suorittavat elämää. Lapsen into on ainoa oikea lähestymistapa, joka tuottaa hedelmää ja toimintaa, myös periksi antamattomuutta, silloin kun se on viisasta. Edm. pakottaminen lapsiin kohdistuneina pitäisi johtaa lastensuojelun puuttumiseen, se on väkivaltaa.

Raija

INTOHIMOISESTI

Nyt on ollut tapetilla monissa median viestimissä intohimo. Luin juuri Minna Marshin kirjan Intohimo. Minna sanoo, että rakkaus tuo rauhan, ja intohimo ilon.  Yle puheella Minna sanoi, että joku mies oli sanonut hänelle, että mies vaistoaa naisen seksuaalisuutta, kun se on hehkeimmillään, ei juuri noilla sanoilla, mutta näin tulkittuna.

Uskon, että nainen on hehkeimmillään 40 – 50 vuoden iässä. Hän on oivaltanut syvemmin itsensä kokonaisuutena. Muutoinkin Minnan kirja on kuin laulu vapaudesta ja rohkeudesta, johon tarvitaan puolestapuhujia. Suosittelen kirjan lukemista.

Reilu parikymmentä vuotta sitten olimme tyttäreni kanssa Etelän matkalla. Päädyimme maalaismarkkinoille, jossa oli joka kulmalla pilapiirtäjiä. Sanotaan, että taiteilijalla on kyky nähdä herkimmin ihmisen piirteitä. Taiteilija oli piirtänyt kuvan minusta, johon hän oli tehnyt logon, ja kirjoittanut sisälle, seksipommi. Miten hän näki minussa sellaista? Olin pukeutunut löysään trikoomekkoon, ja täysin meikkaamattomana istuin hänen edessään. Oliko hän mies, joka Minnan sanoin näki seksuaalisuuden viehättävyyttä, vapautuneisuutta.

Joskus parikymmentä vuotta sitten kirjoittelin yhteen lehteen kolumneja. Muistan, kuinka analysoin silloin viehättävyyden ja seksuaalisuuden ilmentymää. Eräs opettajani sanoi kerran, että ihminen löytää aina toisessa heikkouden, jonka hän raatelee. Tuolloin ja nytkin ajattelen, että ulkoinen hehkeys voi olla punoittavaa verenvoimaa kasvoilla, mikä syntyy psyykkisen puolustuksen voimasta. Eli tällöin mies näkee naisessa heikkouden, ulkoisissa piirteissä, jota hän haluaa hallita.

Todellinen vapaus kahden ihmisen välillä ja seksuaalisuudessa lähtee luottamuksesta ja turvallisuudesta, terveestä sellaisesta. Silloin ihminen voi antautua toiselle niin, että aistimukset loihtivat yhteyden, jossa he kokevat olevansa yhtä, aistimusten riemusoitto kehosta irtaantumiselle, henkinen yhteys.

Aivan toinen laji intohimoa on arvojen sisäistyminen. Kun menetin nuoruudessa itsemääräämisoikeuteni toisten valheiden vuoksi, totuudesta tuli minulle vahva vaikute ja myös vaatimusten periaate, jossa en ole perääntynyt. Kuinka herkästi sanotaankin, että jokainen näkee totuuden omanlaisenaan, mutta silloin mieli on luonut omista kokemuksistaan mielikuvia. Aistimus havaitsemisessa on kuitenkin yhä totta, niin kuin se on tapahtunut.

Raija

ONNELLISUUSMUURI

Kiira Korpi kertoi joku aika sitten masennuksestaan. Hän kertoi, kuinka hän vain hymyili jäällä, vaikka sielu huusi tyhjyyttään, ja nautinto oli tipotiessään. Kuinka paljon meillä täällä Suomessa on positiivisuuden pakkoa esittäviä hymynaamoja? Olemme positiivisuuden orjia vailla iloa. Emme osaa nauttia itsestämme, emmekä toisista. Meillä on hymypatsaat kouluissa, epämiellyttävät asiat lakaistaan maton alle, koska onnellisuusmuurin taakse voi kätkeytyä. Onnellisuus on paljolti uskomus. Ja yhtäkkiä paljastuukin itselle, että ilo on kadonnut sielusta ja kehoa jäytää mieletön väsymys, eikä pääse sängystä ylös. Positiivisuuden harha on alistava voima.

Väitän, että ihmisen voimavarat eivät kasva jatkuvista fyysisistä treenauksista, se osin pitää paikkansa, mutta väitän, että meidän voimavarat koostuvat omana itsenä olemisesta, iloitsemisesta ja itsensä toteuttamisesta, ilman jatkuvaa ulkoista ja moralistista hyväksyntää, jossa arvot ovat syntyneet suorituksista ja jatkuvasta tekemisestä, myös työn yliarvostamisesta. 

Näyttää sitä, että ihmisen voimavarat syntyvät juuri havainnoimisesta, aistien monipuolisesta käytöstä, eikä kehon treenauksesta. Ilomme syntyy toisen ihmisen kohtaamisessa. Ei ilo katoa, jos toinen on eri mieltä, se katoaa, kun toinen mollaa meidät täydellisesti, häpäisee ja mitätöi maan rakoon, vaatii omien arvojen mukaisiin suorituksiin. Väitän, että ihmisen onnellisuus ei rakennu jatkuvasta positiivisuudesta, vaan totuuden näkemisestä. Vain joskus ja harvoin totuuden näkeminen voi olla rasitus, mutta pääsääntöisesti totuus antaa voimaa.

Mikä meidät ajaa noihin ulkoisiin onnellisuuden kuviin? Meillä on kansallisesti kurja tapa yliarvostaa toisen arviointeja, minkä olemme oppineet Venäjän ja Ruotsin vallan alla. Suomessakin on pari julkkispsykologia, jotka yllyttävät ruoskimiseen. Toinen näkee toisessa useimmiten itsensä, usein omien puutteiden vastakohtana ja kateuden kautta. Kun olen kysynyt koulukavereiltani, miten he näkivät minun onnellisuuden nuoruudessa, olen todennut, että he näkivät minut onnellisena, vaikka olin tuskaa täynnä. Mutta en saanut kertoa tuskastani, minun oli hymyiltävä, että sain hyväksynnän. Ei ihminen kestä jatkuvaa pieksämistä. Olin kuin Kiira Korpi liukkaalla jäällä. Paras koulukaverini julisti kuinka onnellinen olin, koska hän koki omassa elämässään surua ja menetystä.

En halua koskaan väittää tietäväni toisten tunteita, sillä se voi mennä täysin metsään. Ulkoinen kuoremme on kertomus yhteisön arvoista, ei ihmisen todellisesta kokemuksesta.

Raija

VIHAPUHE

Vihapuhetta on vielä varsin vähän tutkittu. Näppituntumalta voi omasta kokemuksesta kertoa, että sitä on aina ollut, salattua ja avointa. Näyttää siltä, että mitä vahvempi on moraalinen taisto, sitä vahvempi on tuomiokäytänne. Käytännössä on tapettu ihmisiä, kuten keskiajalla, kuvitellen heitä paholaisiksi ymv. Se on yhä sallittu joissakin kulttuureissa. Naiset saavat yhä tuomioita miesten kunnian viemisestä.

Kunnia ja kunnioitus eivät ole itsestäänselvyyksiä. Näyttää jopa siltä, että todennäköisempää on se, että omat tunteet projisoidaan toiseen, kuin että niitä tutkittaisiin. Korkeasti koulutettu mentorini, mielen asiantuntija sanoikin, että maailman kehitys perustuu luuloille, ei tiedolle. Kauneimmillaan kunnioittaminen syntyy siInä hetkessä, kun kohtaamme, aitouden maastossa, johon vaikuttaa asenteemme ja normimme.

Lapsuuden aikaisessa kyläyhteisössä 50 – 60 luvulla tuomiot olivat raakoja ja epäinhimillisiä. Yksi opettaja hakkasi lapsensa mustelmille, kun hän tuli leikkimään piilosta meidän asuntolan oppilaiden kanssa, ja piilopaikkana oli liiterin ja koulun kellari. Opettajan mielestä nuoret menivät naimaan sinne. Myös minua syytettiin naimaan menemisestä, vaikka olin lapsi, ja tuskin edes ymmärsin koko asiaa, vaan leikin lapsen innostuksella. Tällöin yhteiskunnassa keskusteltiin vapaudesta, keskikalja tuli kauppoihin ja aikuisten omat riennot olivat ryöpsähtäneet käsistä.

Kun epäluulot valtaavat mieliä, on kysymys osittain tiedon puutteesta. Kun tietoa ei ole, se tuo epävarmuutta, ja vihaa. Osin myös kohtelusta syntyvät tunteet poikivat eriasteisia vihareaktioita, koska se on ihmisen vuosituhansia sitten kehittynyt aivorakenteellinen puolustusmekanismi, hyökkääminen. Lopulta ne muuttuvat tavoiksi, ja ryhmähenki vahvistaa niitä.

On todella huolestuttavaa, että nykyajan kasvatus on suurten ryhmien kautta altistamassa vihan kertymistä, koska tunteiden hoitamiselle ei ole aikaa. Tunnehoito jätetään hoitamatta, koska kuvitellaan, että se on vallan antamista tunteille. Hyvässä tunnehoidossa tunteiden valta juuri paloitellaan ja avataan yksilölle näkyväksi, ettei se pääse hallitsemaan.

Raija