PAHAN JÄLJILLÄ

Paha on mahdollista ihmisessä, ja kun hänellä on siihen tilaisuus, hän toteuttaa sen. Pahuus luokitellaan hyvyyden vastakohdaksi moraalisesti, vääryyden tekemiseksi. Joidenkin mielestä pahuus on synnynnäistä ja tavallaan kuin aivo-olemuksessa. Itse ymmärrän pahuuden niin konkreettisesti, etten filosofoi sitä miksikään opiksi. Jokseenkin näen pahuuden tekojen ilmentymänä, jossa on rakenteelliset edellytykset, ja ihminen tekee pahan, kun se mahdollistetaan ja erityisesti tekee silloin kun se yhteisövoimalla hyväksytään. Pahuus ilmenee sekä virallisina että epävirallisina versioina.

Ehkä kaikkein vaikein ja kammottavin pahan muoto on totuuden vääristely, ja se näyttää olevan vielä yleisintä. Tekeydytään hyväksi, kun tehdään pahaa, ratsastetaan hyvyydellä pahassa mielessä. Viisas elämä messuilla sosiaalipsykologi Jaana Venkula sanoo, ”Positiivinen ajattelu pitäisi kieltää. Nyt on tullut jopa positiivista psykologiaa. Ihmiset teeskentelevät olevansa positiivisia ja siitä seuraa vain huonoa” (AL.11.9). Jaana korvaisi positiivisuuden ilolla, mikä on vallan viisasta. Ilo on yksittäisistä tapahtumista kumpuavaa, tekojen luonnetta, mutta positiivinen ajattelu ikään kuin laajentaa koko ihmisyyden positiiviseksi, ja siten leimaa yksilöt pahoiksi ja hyviksi.

Väkivalta on väkivaltaa synnyttävää ja sinällään pahaa. Vaikka väkivalta on läsnä jo syntymässä, se ei tarkoita sitä, että sen täytyy toistua. Väkivaltaa salaillaan, sitä harjoitetaan virallisesti, ehkä enemmän epävirallisesti, ja vaikenemalla siitä, tehden salaa. Virallista väkivaltaa kuvastaa nykyään mielenterveysongelmaiseksi leimaaminen.  Suku hylkää, työpaikalla vaietaan, olet kuin ilmaa, sinulle ei tarvitse vastata, olet ymmärtänyt kaiken väärin. Koen surua siitä, että minulle tärkeä kirjoittaminen on tällä hetkellä läheisten kanssa pannassa, siitä vaietaan, kuten myös väkivallasta puhumisesta. Saan puhua vain heille tärkeistä asioista, matkustamisesta, ruuan laitosta, ostamisesta.

Kun yksilöä kohdellaan kaltoin ja hän yrittää oikaisua, hänet nauretaan hulluksi ja häpäistään. Mitään ei ole tapahtunut, sinä olet kuvitellut. Tämä näkyy vallankin virallisissa asioissa, kun virkamies tekee virheen, hän pelastaa nahkansa, sillä syytteeseen ei ole varaa, se on oman elämän menettämistä, sen sijaan uhriksi joutuva saa maksaa virheestä. Mitkään viralliset tahot eivät lähde taistelemaan uhrin puolesta. Kun minut häväistiin raiskauksesta, kukaan ei tunnustanut avunsaanti vaiheessa yli kävelemistä. Oikeusmielessä on oikeastaan turhaa kysyä rikolliselta, sillä kuka haluaa tunnustaa tekemänsä rikoksen, erittäin harva.

Yksi mielenkiintoinen piirre on näyttäytynyt leimaamisessa. Sieltä löytyy taustalta ikään kuin uhraajan ”näky”. Uhraaja syyllistää julmasti uhrin siitä, mitä hän on jossakin vaiheessa itse tehnyt ja myös yhteisörikokset näyttäytyvät yksilöön kohdistumisena. Tuo näky uhraajan mielessä syntyy kun omatunto seuraa mieltä, jotakin on uhrattava. Uhriutuminen on sinällään mielenkiintoinen termi. Jos ja kun yhteisö etsii vikoja inhonsa ylösnousemuksessa yksilöistä, vika haetaan uhrista, vaikka hän yrittäisi piiloutua näkymättömäksi maan alle.

Raija