LUONNOLLISESTI

Minkälaisia me olisimme luonnon olemuksessamme? Kuin eläimet, valmiina taisteluun ja hyökkäykseen, puolustusmekanismit varuillaan, hyökkää ja saalista, niin kuin villieläimet. Me olisimme saalistajia, toisiamme vastaan, itsemme pelastaaksemme. Eikö meissä sittenkään alkujaan ole rakkautta, mikä suojelisi elämää? Kyllä meissä on, se on vain piilossa ja se täytyy löytää.

Luonnonmukaisessa elämässä on vaaransa. Pelko uhattuna olemisessa rakentaa hyökkää ja puolusta fysiologisen reaktion ja elimistö varautuu adrenaalein sekä aggressioin taisteluvalmiuteen. Se on jokaisessa lapsessa alkujaan, pelon siemen, mikä johtaa seksuaaliseen oloon kehossa. Sitä kautta alkaa seksuaalilähtöinen kehitys viedä eteenpäin, sisäisen pelon saattelemana. Kasvamme ulos kehollisuuden voimalla, ja sen innoittamana, tielle, joka vie kohti itsekkyyttä, mutta myös kohti itsesuojelua.

Tarvitaanko sitten filosofiaa henkisen kehityksen turvaamiseksi, rakkauskäskyjä ja jumaluusoppeja, eikö luonnonmukaisuus ole riittävä tae hengissä selviämiseen? Luonnollisuus pitää meidät lisääntymiskykyisenä, mutta se pitää meidät myös heikosti oppivana, kierrymme oman napamme ympärille, omien vaistojen ja elämysten metsästykseen, missä ei koskaan ole riittävästi, hamuamme aina lisää. Pelon kautta syntyy rooliminä, ruumisolento, joka on kehollinen, ja mistä puuttuu henkinen puoli. Luonnollisuudella tarkoitan nyt ainoastaan fyysistä.

Kasvatusta pidetään kaiken syynä, kaiken pahuuden lähtökohtana, ikään kuin filosofisena hömppänä, mikä ei ole uskottavaa. Luonnonmukaisuus lähtee kasvuun pelosta, jossa pedot mylvivät, filosofia on luonut rakkauden käsitteen, jonka avulla me pääsemme irti tuosta eläimestä.

Rakkaus on vaativa laji. Sen tavoitteena ovat syvätunteiden oivallukset merkityksien löytämisestä, ilon kokemisesta ja oppimisesta. Merkityksessä on menneisyys ja tulevaisuus, joka nostaa kurkottamisen eteenpäin, oppimaan. Tuon syvätunteen olemukseen kuuluu kokija ja kohde, se on selventynyttä tietoisuutta, mikä ei lapsella ole valmiina, siinä otetaan avuksi kasvatus. Kasvatuksessa opitaan ottamaan haltuun kokemus, mistä luodaan mielikuva, josta seuraa vastuullinen itsensä toteuttaminen. Kristinopissa keskustelu Jumalan kanssa johtaa samaan vuoropuheluun, omia mielikuvia haastetaan kriittiseen tarkasteluun. Tunne ei ole valmis, sitä on työstettävä, jos se päästetään johtamaan, se vie mielikuvatodellisuuteen, jossa tosi muuttuu vain omien mielikuvien versioksi.

Rakkaus ei ole ainoastaan tunne, mutta se on alku kasvulle, ilman sitä syntyy usko, mikä toistaa. Kasvaminen, tunne ja rakkaus on ratkaisua yksilötasolla.

Raija