MASENNUS, PSYYKEN KIPU

Luin muutama vuosi sitten psykoanalyytikko Jorma Myllärniemen kirjan, ”Masennus, psyyken kipu”. En paljonkaan muista tuosta opuksesta, ja hyvä niin, mutta sen muistan, että siinä oli paljon viisaita ajatuksia. Hyvä siksi, että nyt voin tarkastella omia näkemyksiä masennuksen synnystä, kun olen siihen itse sairastunut parikymmentä vuotta sitten.

Psyyken toiminta on monimutkaista ja siihen vaikuttaa monet tekijät.

Facebook ystäväni kehitteli kysymyksen, onko vahvuus linkittynyt vahvasti itsekkyyteen. Minä heittäisin romukoppaan koko itsekkyys käsitteen, sillä jo tutkimuksellisesti on saatu selville että vain erittäin harva ihminen kykenee toimimaan vastoin yhteisön käsityksiä. Toisaalta ihmisellä voi olla vahvuutta minuudessaan joissakin osissa, mutta joku osa voi heikosti, kieli voi olla vahvaa, mutta tunteet heikentyneet. Esim. Freud oli sitä mieltä, että ihmisellä voi olla hyvä itsetunto, mutta voi silti psyykkisesti romahtaa tai sairastua. Olen Freudin kanssa samaa mieltä. Itselläni on vahva itsetunto, näen itsessäni heikkoudet ja vahvuudet. Mutta psyykeni on romahtanut, eli masennus on jymähtänyt aivoihin tehden niistä lyijyn raskaat, johon ei ole saanut yhteyttä. Ottakaa käsiinne aivomassaa, sen löysyys ja paino valahtavat kuin sammakonkutu käsistä.

Minulle masennus tarkoittaa sitä, että aivot ovat lakanneet toimimasta. Ne ovat olleet kuin kuollut raskas lihamöykky, jossa ei ole ollut toimintaa. Minän toimintaan tarvitaan aktivaatiota. Se syntyy useista tekijöistä, kuten liikunta, mutta psyyken lakien mukaan siellä on alkuperäisesti ihanteita, joihin yksilö pyrkii. Mutta minuuteni ei voinut pyrkiä ihanteisiin, koska yhteisö vaiensi ja esti toimintaani. Se, että olin romahtanut psyykestäni, toi minulle mielenterveyshäiriö nimikkeen ja sitä myötä yhteisön jäsenille asenteen, arvoton. Vain ainoastaan yksityiselämässä saatoin toteuttaa unelmiani, perhe ja lapset. Opiskelu on ollut minulle iloa antavaa, jota olen harrastanut kaiken aikaa. Työ oli minulle kuitenkin vahvin identiteettini määrittäjä, ja kun siellä ei saanut toteuttaa itseään, se lamaannutti aivot.

Mikä piti minua hereillä syvästä epätoivosta riippumatta? Se oli aggressio. Mieli toimi taustalla kaikesta huolimatta, vaikka minuus ei saanut toimia. Juuri minuudessa oli syvälle uinunut ihanne ja tavoite ihmisoikeuksista, jossa jokaiselle suodaan tila olla ja toimia sekä pyrkiä toiminnan kautta tavoitteisiin, jotka minun työssäni olivat ihmisoikeuksia, lasten oppimista ja oikeutta inhimilliseen kohteluun. Mutta työssä ne eivät olleet arvoja, joihin pyrittiin.

Valitettavasti voin vain sanoa, että Suomessa ihmisoikeutensa menettänyt ei saa tukea, kun yhteisö vaientaa. Mitkään viralliset tahot eivät lähde puolustamaan tällaista yksilöä, hänet vaietaan kuoliaaksi. Yleinen näkemys on se, että ihminen käyttäytyy jotenkin kurjasti, että yhteisö rankaisisi oikeudenmukaisesti. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa. Yksilö voi käyttäytyä fiksusti, mutta yhteisön jäsenten kateus ajaa murjomaan. Itseäni kohtaan ehkä kaikkein vahvin kateuden aiheuttaja oli iloni ja innostukseni, joka kirvoitti uuden oppimiseen, iloitsin vapaudesta, joka minulle tuli kauhukauden jälkeen, jossa olin vankina ilman mitään oikeuksia. Tiedän, että käyttäydyin hyvin työpaikalla, joskin kiusaamisissa suutuin ja silloin olin tulta ja tappuraa. Ihmiset pitivät minusta ja tulin heidän kanssaan toimeen. Mutta johtavat hallitsijat veivät eteenpäin asenteina leimaa, jonka olivat antaneet minulle. Masentamisesta huolimatta pyrin hyvään ihmiskohteluun, mutta se ei ollut yhteisön tavoite ja sain tuta sen rangaistuksina.

Raija