INTOHIMON KIIHKOISSA

Näin juhannuksena on varmaan hyvä käydä kurkistelemassa syviä tuntoja, jotka eivät aina ole niin selkeitä, eikä niistä ota selvää. Varmaa on kuitenkin se, että jokaisella on omat omanlaisensa tunteet, eikä niistä toinen voi päätellä, mitä ne sisältävät. Ulkopäin voi havaita kiihkoisuutta, keskittymistä, harkintaa, mutta valheita on vaikeampi huomata, ja vilpittömyys näkyy herkimmin. Suomalainen sanonta kuuluu, jos korvat heiluvat, ihminen valehtelee. Se kertoo kuitenkin enemmän pelokkuudesta ja epävarmuudesta, kuin valehtelusta, enemmän ollaan vilpittömyyden lähteillä. Parhaat valehtelijat ovat äärimmäisen vakaita ja harkitsevia, joista ei päällepäin näy tunteiden vaikutukset, heistä usein sanotaan, että he ovat luotettavia.

Nuorena tyttönä, eli noin viisikymppisenä koin elämäni opetuksen tunteista, niistä syvä sellaisista.  Ennen sitä olin ottanut tunteet jotensakin kevyesti ja pintapuolisesti, joskin myös rauhan lähteenä. Mutta syvätunteiden tullessa kehooni kiihkon lailla, olin täysin tärkkelyksessä. Jos nämä olisi tullut lapsena, olisin ehkä vain hyväksynyt ne, mutta nyt ne opettivat paljon siitä, mikä voima on kehossa, kun pelko ajaa kiihkoon. Suorastaan jopa opin ymmärtämän, että intohimo voi ajaa kiihkon tasolle, arvot, joita on pitänyt tärkeinä. Eräs hyvä psykologiystäväni sanoikin, että kaipuu on vaativimpia tunteita.

No siis tuo syvätunne. Olin tansseissa, ja neljä erityisen hyvää tanssittajaa pyöritti minua vuorotellen. Huvittavinta oli, että he kertoivat olevansa karhunkaatajia. Minäkö lienen se karhu ollut, sillä työpaikallakin puettiin viisikymppisjuhlissa karhun vaatteisiin! Karhunkaatajista yksi oli kuin isäni eleistään, liikkeistään ja puheestaan ja sitten vielä lisäksi hän oli kopio ensirakkaudestani ulkomuodoltaan. Ja hän vei jalat altani, olin avuton kuin pikkulapsi, olin vietävissä. Tuo muutaman viikon jakso opetti paljon.

Kun selvisi, että hän on naimisissa, katkaisin heti suhteen. Mutta se huuto ja tuska, mikä syvätunteista syntyi, yltyi kiihkoksi. Tuo kaikkein arvokkain, rakkaus, kaipuuna rynnisti hallitsemaan niin sielua kuin kehoakin ja minun oli huudettava luopumisen tuska ulos. Ajoin Lappiin yöllä, vauhti oli niin kova, että tänään hirvittää, 140 – 150 mittarissa helvetin huonoilla tieosuuksilla, ja musiikki huusi täysillä, kyyneleet kastoivat puseron, mutta olin oppinut jo sen, että purettava on jollain tapaa ennen kuin helpottaa. Tällöin opin myös sen, etten ollut kokenut kiihkoa, olin vasta kokenut pelon vaikutukset, jotka liiallisena hajottivat ajatukset sekä tunteet, ja mikä helposti sekoittuu juuri sisäsyntyisiin tunteisiin, joissa tahto olisi mukana.

Näin sain selville sen, että arvona rakkaus voi viedä intohimosta kiihkoon. Se voi tulla missä asiassa hyvänsä, kuten esim. urheilu. Kiihkossa on useimmiten takana pelkoa, mikä yhdistyy positiivisiin tunteisiin, on hyväksynnän ja rakkauden rinnalla kilpailemassa kuin paholainen hyvyydestä. Viisikymppisenä osasin valita hylkäämisen, mutta jäljelle jäi vielä kaipuu kauniimmasta rakkaudesta, jonka olin oppinut ensirakkaudessa, todellisen välittämisen ja arvojen kunnioittamisen.

Kiihkoon liittyy pelkoa, se repii kehoa kuin raateleva eläin, irti ja hajalle. Intohimosta on niin lyhyt matka kiihkoon, että sinne voi helposti ajautua lapsi, joka ei ymmärrä sen vaaroja. Rauha ja rakkaus rakentavat kokonaisuutta, jossa on monet osat kohdallaan.

Raija