ARMON ARMOTTOMUUS

Minulle elämän vaikeimpia kysymyksiä on armon käsite. Kristinuskossakin on erilaisia armon käsitteitä. Se syntyy uskosta, rakkaudesta uskon synnyttämänä, uskosta Jeesuksen sovitustyöhön. Armoa ei tunnu saavan ollenkaan kaikki syntiset ja jossakin kuitenkin korostetaan Jumalaa kaikkirakastavana, armoa ei voi ansaita teoilla, mutta katolisessa näkemyksessä juuri rakkauden teoilla sen voi ansaita.

Elämän kärsimystä pohtiessani olen vain tullut siihen tulokseen, ettei armoa anneta ainakaan ihmisten vallasta käsin, aina on neuvo siihen ettei ole ollut riittävän uskovainen, riittävän hyvä, eikä kelpaa Jumalalle. Jumala antaa uskon, jos antaa, minulle ei ole antanut. Se on suorastaan armotonta. Koskaan ei voi tietää teoistansa, onko ne hyvää vai huonoa, sillä siitä ei ainakaan saa armoa. Armo tuntuu kätkeytyvän mielivaltaisuuden taakse.

Tutkin aamuisin aina unieni merkityksiä, tietenkin ensin omien kokemusteni valossa, sitten Jungilaisen universaalin käsityksen, ja lopulta verenkierron vähäisyyden vuoksi varhaisten muistojen valossa. Viime yönä näin unta, että uskovainen ystäväni oli saanut lapsenlapsen, joka oli kukko, ja jota kävimme pesemässä tavaratalon alakerrassa. Taisin kantaa lapsena kanoja kainalossa, ne olivat leikkikavereita. Syvät unet liittyvät varhaisiin muistoihin. Joku uskovainen valisti minua, "joka uniinsa uskoo, se varjoonsa lankeaa". En ole koskaan uskonut uniin, jos nyt en usko muuhunkaan. Sekö on tuonut armottomuuden elämääni.

Armoa ja armottomuutta mitataan ihmisen teoilla täällä maan rajoilla. Se on mielestäni suurin ongelma, antaa ihmiselle valtaa arvioida toisen elämää, sen hyvyyttä tai pahuutta. Mutta eikö tämä johda juuri hulluuteen ja teemme tekoja ilman omantunnon tuskia. Vilpittömyyteen uskoko meidät pelastaa? Aina on ensin tutkittava ennen kuin hutkitaan. Tämä tuntuu unohtuvan, olemme liian tuomitsevia.

Miten armon saamista mitataan? Onko se menestyminen taloudellisesti? Jotkut ylpeilevät uskollaan. Armottomuus on ihmisen suurin syöpä.  Rakkaus ja hyväksyminen on teitä, joilla voidaan mielen varjojen syntymistä vähentää, omien ongelmien peilaamista toisiin. En ole koskaan hyväksynyt erään opettajan väitettä, ettei ihminen kestä syyllisyyttä, ellei hän siirrä sitä toiseen. Koskaan emme voi tietää, kuinka suurta taakkaa toinen ihminen kantaa ja taakka tulee liian raskaaksi. Tuomarin rooli on vaarallisin rooli yhteisöissä. Erittäin harva ihminen osaa arvioida tekoja menemättä ihmisen iholle ja ihon alle.

Raija