torstai 30. heinäkuuta 2015
HAVAINTOJEN TARKKUUS
Opiskeluaikoina eräs dosentti tuli opettamaan meille havaitsemista. Hän kuvasi havaitsemista postiluukun avulla, sitä kuinka vähän me loppujen lopuksi havaitsemme totuuden mukaisesti. Kuulemme omien muistikuvien kautta, koska se ei muuten ole mahdollista. Ellei sana tai kuva synnytä ymmärrystä sisällöstä, ei myöskään viesti mene perille, korvaamme sen omilla mielikuvilla. Toisto aiheuttaa sen, että turrumme hetken kuluttua jatkuvaan tapahtumaan ja emme huomaa sitä, poikkeavan pysähdyksen vuoksi havahdumme. Tarkkaavaisuus valikoituu, tunnetilat ja tarpeet muokkaavat havaitsemista, asenteet ja arvot jne. On kymmeniä eri syitä havaitsemisen epätarkkuuteen. Lukeminen on yksi keino lisätä sanakielen merkityksiä ymmärrykseen. Tietenkin kirjallisuus voi viedä myös todellisuuteen, mikä ei ole totta. Muistikuvien runsaus lisää mahdollisutta ymmärryksen lisääntymiseen.
Ihmisen perusongelmana on mielikuvituksen syntyminen ilman todellisuutta, se haalii milloin mistäkin muistikuviin ainesta synnyttääkseen käsityksen asiasta. Ongelma on se, että tämän täytyy tapahtua, että ihminen voisi suunnata tulevaisuuteen, luoda merkityksiä ja visioita, jotka syntyvät suhteessa tulevaan ja menneeseen. Se on leikin vahvin olemus, ja me tarvitsemme sitä ajattelun kehittymiseksi. Mielellä on kuitenkin myös varsin ongelmalliset puolensa. Siellä pesii luulot ja epäilyt, sinne majoittuu ennakkoluulot. Mielikuvitus ei tuo ainoastaan hyvää havaitsemista, vaan se tuo totuuksia, jotka mieli on synnyttänyt, yksilön todellisuuden, mikä voi olla kaukana havaitusta ja mitä oikeasti tapahtuu. En ole löytänyt muuta mahdollisuutta tämän villin epätodellisuuden kartoittamiseksi, kuin rajata valtaa, ettei se synnytä uusia totuuksia. Romahdukseni aikana hoitajat loivat totuuden elämästäni, josta syntyi minulle paljon tuskaa.
Työaikana tuo vallankäyttö oli ryöstäytynyt käsistä. Mielikuvitukselle annettiin valtaa, se oli kuin ammattitauti päiväkoti-ihmisten arjessa, leikin kaikkivaltius. Mielen ongelmat, luulot, epäily, mustasukkaisuus, ahneus, kateus ja mv. pääsivät elämään omaa elämäänsä totuutena. Minun ongelmani oli se, että olin oppinut havaitsemaan. Huomasin laiminlyönnit, pahoinpitelyt ja epäoikeudenmukaisuudet. Puutuin ainostaan lapsiin kodistuvaan väkivaltaan. Tämä ei kuitenkaan ollut sallittua mielen ihanuuksiin rakastuneiden työntekijöiden elossa, jossa kaikki oli kaunista, eikä mitään pahaa tapahtunut. Sain niskaani moralistit, jotka halusivat tehdä henkisen murhan, tuhota havaitsijan, sillä laiminlyönnit ottivat omantunnon päälle. Oli niin ihanaa paistatella auringossa.
Tämä havaitsemisen vaihe oli tosi rankkaa. Johto ei halunnut kuulla kertaakaan minun näkemyksiä, ainostaan moralistien ja maineeni häirikkönä sai mustaa valkoiselle. Uskomukset, epäily, ja taivaita hipovat todellisuudet maineen suojelemisessa olivat totuus. Ihanteet eivät aina ole hyväksi, ne voivat viedä havaitsemisen karkuteille. Lapsuuden tärkeimpiä kasvatustehtäviä on ohjata lapsen havaitsemista todellisuuteen niin kuin on, ja varoa mielikuvituksen liiallista lentoa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti