EN OLE KATKERA MUTTA KUITENKIN....

Anneli Auerin tapaus on ollut tapetilla jo kymmenisen vuotta. Olen aina ihmetellyt hänen rauhallisuuttaan, ja kykyä tulla yleisön eteen. Ehkä hän on ollut tumpattu täyteen lääkkeitä. Onko hän rehellinen ja vai epärehellinen, sitä en uskalla sanoa?

Kun itse jouduin rikoksen kohteeksi uusintana vaikka sanallisen hyökkäyksen alle, tulin taas hätäiseksi, levottomaksi ja rauhattomaksi kehon puvustani. Kun alkurikos oli kolmen tuntemattoman miehen päälle karkaus tuntemattomalla paikalla, ja kauhu jäi asumaan sieluuni. Anteeksiantoa heihin saatoin tuntea hieman se jälkeen, kun ymmärsin heidän taustansa hylättyinä lapsina, mutta en koskaan pystynyt kohtaamaan heitä lämpimästi, olin heille aina kuin tuskan kuolo, ääneni muuttui hirvittäväksi, kuin raadellun eläimen.

Miten voisin unohtaa tai muuttaa tarinan toiseksi kuin se on? Se ei nimittäin poistu muististani eikä muutu miksikään. Alkuun elin tosin pitkään ensirakkauden muistoilla ja olin ajattelematta asiaa, kun siitä ei saanut puhua. Kirjotin kokemukseni kirjaksi fiktiona, että sain käsiteltyä asian, "Kuoleman kädet", se oli hyvää terapiaa. Sitä aina ihmettelen, miten ympäristö saattoi luoda uuden version tapahtumasta, ja elää sen kanssa ilman mitään omantunnon vaivoja, vaikka eivät olleet paikalla. Kuinka valhe onnistuu heillä?

Kun yhteisön vaatimuksesta minun oli hyväksyttävä valhehetarina kulissien maailmaa varten ja julkiminäni oltava kondkiksessa, läheiseni sai tuta liikaa tuskaa tämän vuoksi, sillä jossakin sen oli purkauduttava.

Psykiatrit selittävät, että ihminen voi suojautuakseen luoda uuden kestettävämmän version. Minä en taas kestä valehtelemista, kohtelias osaan olla ja vaieta etten loukkaisi toisia. Minun tapauksessani auttajat, ja virkamiehet halusivatt suojella itseään, ettei maine menisi, koska eivät kuunnelleet minua. Etteivät vain ko. olevat psykiatrit vesittäisi totuutta. Ainakin potilaita riittää.

Jokseenkin väitän ainakin omalta kohdaltani, että keho muistaa tapahtuneet. Mieli voi auttaa unohtamaan, että ihminen kestäisi, mutta totuus ei häviä. Kun joutuu elämään koko ajan ikään kuin rikoksen tekijänä, sitä ei vaan pysty antamaan anteeksi. Sillä se on lopultakin vain ihmisen arvostamattomuutta, ettei häntä kuunnella. Voin vain sanoa, että olen kai sitten ylpeä ihminen. Anteeksianto merkitsisi rikoksen hyväksymistä. Rankat romahdukseni itsemääräämisoikeuden riistossa kertovat omaa kieltään.

Tuollaisen tuskallisen rikoksen kokeminen jättää niin vahvan kauhun sieluun, ettei sitä pääse pakoon mihinkään. Olen ollut siis kauhun vankina kohta 50v. Olisiko jo syytä yhteiskunnan maksaa korvauksia. Apua olen kyllä pyytänyt, mutta kun tapaus on niin karmea, sitä ei ole uskottu. En osaa olla rauhallinen kuten Anneli Auer, mutta kanssakulkijani kyllä osaavat olla tyynen rauhallisia valheensa kanssa, sillä heihin ei ole tunkeuduttu. Mitäpä tuohon sanoisi!

Raija