RAKASTAA, EI RAKASTA, RAKASTAA

Nuoruuden höpsötyksissä leikittiin päivänkakkaran kanssa tuota ikuista leikkiä rakastamisesta. Rakkaus tuntuukin olevan mitä utuisinta olemusta tietämättömyydessä. Kiinnostavaa on nähdä AVA´:n kanavalta tullutta ohjelmaa, jossa parit eivät ole tutustuneet ennen naimisiin menoa. En kyllä saisi arvioida, kun en ole katsonut kuin pari kertaa, paluu vanhaan, vanhemmat valitsevat puolison. Mikä ihme on se tunne, joka johtaa totemukseen, olen rakastunut!

Nuorena koin ensirakkauden, tuon vilpittömän ja puhtaan, jossa keskustelusta syntyi iloa. Hyvä ystäväni sanoo, ettei sillä ole merkitystä, kuinka rakkaus alkaa, vain sillä kuinka se kehittyy. Jokseenkin kuitenkin moni sanoo, että se on kuin huumetta, sitä ei voi selittää. Kohdattu henkilö asuu jatkuvasti pääkopassa, eikä sitä pysty unohtamaan, siihen jää kiinni, eikä pääse irti. Minusta se on hieman pelottavaa, sillä olen kokenut vieraan roolin tulon ikään kuin samaistuksena toisen tulemisesta minään, siis pakkorooliin. Se on ainakin sille sukulainen, siis mielenhäiriö, ei ole enää läsnä itsessään.

Olen joutunut luopumaan rakkauksista, jos niitä niiksi voisi sanoa. Ensirakkaudesta äidin typerän arvostelun vuoksi, toisesta rakkaudesta, koska henkilö ei kyennyt kunnioittamaan lapsia, minua hän palvoi. Tein arvovalinnan, kunnioitus kuuluu kaikille.

Ihanteellisesti voisin sanoa, että rakkaus on muuttuvaa. Tänä päivänä määrittelisin siihen empatian, kyvyn toivoa toiselle hyvää, ja edesauttaa unelmien toteutumista. Sitä olen saanut kokea. Itse toivon kykeneväni antamaan myös sitä samaa toiselle.

Näyttäisi myös siltä, että ihmisen nk. konkreettiset tarpeet määrittävät rakkautta. Joku kaipaa miestä lumitöihin, pesän rakentamiseen, ja joku rahahuoliin. Kovin on monella tasolla nuo meidän tarpeet.

Eipä tuota ole niin helppo määritellä rakkautta. Itsekullekin se on omanlaisensa. Pyhintä kai on se, että Jumala on rakkaus. Odotellaan sitä.

Raija