MIELI, KIELI JA TUNTEET

Elämässäni on paljon aikoja, etten ole saanut tehdä kuten mieleni on toivonut, olisin halunnut ja tai tahtonut. Siksi kai  ymmärrän tätä maailmaa hieman erikoisella tavalla. Pääsääntöinen iloni on syntynyt oppimisesta ja lapsistani. Koska olen ollut kiellettynä mielinhalujen ja sosiaalisuuden suhteen osattomana, olen kerennyt perehtyä minuuteeni ja ikään kuin katsellut sitä ulkopäin. Ei, ei tämä tarkoita totaalista kieltäytymistä. Se tarkoittaa, että pääsääntöinen kieltäytymiseni on antanut tilaa eritellä tunteitteni syntymää. Muut muistavat minut virheistäni, kuten Lasse Virenin, niin me jotensakin näemme toisiamme. Siksi en arvosta toisen arviointia, se vaatii erityisen osaamisen, johon on koulutusta.

Kun lapsena oli ruokaa vähän, myöhemmin se oli suuri ihme, silmäni loistivat ruokapöydän ääressä ja sehän oli muille ahneutta, minulle ihmettä, kun sai syödä täydellä antaumuksella. Muutama vuosi elämästäni on kulunut vaateostoksilla, sillä vaatteet, jotka saimme Pelastusarmeijalta, eivät aina olleet niin kummoisia, äiti kyhäili upeita luomuksia lapsille aikuisten vaatteista. Kiitos hänen ompelutaidon. Vaatteita tuli ostettua vain ilosta, että sai vaatteita, toisaalta köyhyys oli jättänyt jälkensä, ja ostoissa pihistelin typerästikin. Vanhoja tapoja ei hetkessä muuteta.

Teini-ikään asti sain innostua elämästä. Halusin tosin opiskella oppikoulussa, mutta siihen ei ollut varaa vanhemmillani, kustantaa automatkat, lukukausimaksut ja eläminen kylällä, jossa koulu sijaitsi. Luovuin siis opiskelusta, mikä oli intohimoni, useimmiten priimuksena, että voittaisin sen HANNUN. Pian kouluajan jälkeen jouduin pakotettuun avioliittoon, ja menetin itseni. Aloin elämään korvike-elämää ensirakkauden muistoissa. Minua ei enää ollut. Suljin minuuteni, haluni ja tahtoni syvälle, sillä en halunnut kunnioittaa rikollista pakottamista avioliittoon. Olen antanut tämän kaiken anteeksi vanhemmilleni, sillä niissä olosuhteissa heillä ei ollut mitään mahdollisuutta auttaa minua. Kysymys ei ollut uskonnosta, vaan yhteiskunnan puuttumisesta köyhyyden vuoksi heidän elämäänsä ja he menettivät vanhemmuuden kykynsä. Kunnioitan heitä paljon, ja muistan heidän hyvät puolensa.

Lapsuuden ja nuoruuden menetykset eivät määrittäneet minua loppuelämäksi. Aikuisena opiskelin kymmenisen vuotta, ja sain takaisin oppimisiloni, löysin uudelleen elämän arvot, ja niiden merkitykset kriittisen tarkastelun alla, enkä uskonut niihin sokeasti, erityisesti sosiaalisen vallan ongelmat. Opin, että elämässä pahuus syntyy väkivallasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja vahvojen vallasta.

Lapsuudessani olin hyvin oppivainen, ja sanakieli oli vahva sidos äitini kanssa käytyihin keskusteluihin. Löysin itsessäni kieli-identiteettini, huomasin myös, kuinka tunteet tulivat vuorovaikutuksesta. Asiat toimivat merkityksien ja sanakielen sopimusten kautta. Kehotunteet jäivät pois ja palasivat vasta varhaisessa keski-iässä, kun koin aidon rakkauden. Aistit alkoivat toimimaan, halua ja tahtoa pulppusi pintaan joskus vauhdillakin.

Ikään kuin elämässäni erottuu kielen kausi, mielen kausi ja tunteiden kausi. Näen niiden vaikutukset hyvin selkeästi, milloin ne syntyvät, ja milloin kuolevat. Kehomielen typeryys ja syntyminen avautuu uudella tavalla, sen syvin olemus aistimielihyvän tavoittelussa, ja alan ymmärtää liikunnan harrastajia, kuinka he vapautuvat tästä vankilasta. Itse vapauduin vahvan itsetuntoni avulla, en halunnut osallistua rikokseen ihmisyyttä vastaan. Syrjäydyin sosiaalisesti valtavirrasta, mutta säilytin sanakielitietoisuuden läheisten kanssa.

Kehomielen vankilasta vapauduttua saattoi löytää sisäisen luovuuden, jossa syntyi uudet ajatukset, ja muisti kehon kautta oli muistikortti, josta saattoi lukea kuvien ja sanojen kautta maailmaa. Näin myös mielikehokielestäni sen, että se on kuin toineen luovuus, asettelee vanhoja paloja eri paikkoihin, mutta ei rakenna uutta.

Onko sitten uuden syntymisen ehto, että kehomielen on kuoltava. Syntyykö uudet kuvat sankielen syvimmissä muistoissa? Sanakielestäkään ei voi tehdä vankilaa, mikä määrää elämän, on jäätävä tilaa uuden synnyttäjälle, tulipa se mistä hyvänsä. En tiedä, mistä kaikesta uusi syntyy, mutta se syntyy ja elän tässä hetkessä ja annan sen syntyä omaehtoisesti ilman pakkoa, uusiutuen. Sisäisen luovuuden lähteen löytäminen on tuonut ilon, minkä näen kerryttävän ympäristöön hyvää oloa uuden näkemyksen kautta. Jaettu ilo tuo iloa lisää, voimaa ja hyvyyttä, uskoa parempaan. Kehomieli on ahne ja kyltymätön elämän kokonaisuuden kuvassa, eikä anna tyydytystä elämään. Se on meissä, ehkä sen ulottuvuus on laaja-alaisesti ymmärrettynä seksuaalisuutta.

Raija