perjantai 12. syyskuuta 2014
MURHEESTA ILOON JA SURUUN
Kun on omia murheita riittävästi, ei ehdi murehtimaan tai kadehtimaan mitä muilla on. Ilo on luontaista! Tuo oli aamutwiittini perjantai aamulle. Mikä onkaan ilon, surun ja murheen ero? Onko murhe mielialaa, eli päivittäistä kokemusten kohtaamista ja sen luomaa olotilaa, vai mikä on murheen semiotiikka.
Kun on ikää jo tullut jonkin verran asioita pohtii enemmän, näkee ja kuulee paremmin, toisinkin voi käydä, yksilöllisiä ovat nämä havaitsemisen, tarkkaavaisuuden ja keskittymisen lait. Milloin murhe on niin suuri, että se tuo surun puseroon, niin suuren, että se jopa järkyttää? Muutama vuosi sitten sukulaiseni joutui satunnaiseen rahapulaan, jolloin hän turvautui minuun. Vähäiset rahavarani oli hetkessä kadonneet, ja minua uhkasi asunnon alta meno, sillä tämän rakkaan henkilön halusin pelastaa. Huomasin järkytyksen niin suureksi, että sydämeni jyskytteli välillä omia aikojaan, verenpaine lienee ollut huippulukemissa. Olin menettämässä perustarpeeni, asunnon. Onneksi hyvä ystäväni tuli apuun ja asia ratkesi parhain päin.
Murhe on minulle jotensakin pysyvää. Toimeentuloni on alakantissa. Kun ylimääräistä menoa tulee, tulee myös järkytys.
Kaikkein vaikein murheistani on ympäristön pilkka. Rajun väkivallan uhriksi joutuminen tuntemattomien toimesta toi romahduksen mieleen kymmenen vuoden päästä tapahtuneesta. Työpaikalla sain hullun leiman, ja tiedot kulki etukäteen eri työpisteisiin, minua vartioitiin ja tarkkailtiin, pienikin erhe ja naureskelua tuli päin naamaa, tyhmä mikä tyhmä. Käsialani oli huonoa, siitä palaveri, työnohjaaja opiskelustani tehtiin kirjallinen valitus, että antamani ohjaus vei työaikaa. Olin määritelty työssä mielenterveysongelmaiseksi, jolla oli jotain mätää päässä. Sain lukea jopa lapun pöydältä, jossa epäilynä kerrotaan epäluotettavuudestani. Lappu oli tarkoitus hävittää, mutta työntekijät eivät ehtineet, ja sain sen muistojeni laatikkoon. Syrjiinnästä yritin tehdä oikeuprosessin, mutta valitettavasti kukaan ei ollut puhunut mitään, eikä kuullut mitään. Vaikka päin naamaa sanottiin. Siis rakas ystävä, pidä aina mukana ääninauhuri. Tuo edm. lappu tuli syrjintäilmoitusta myöhemmin työpaikalla pöytään liimattuna. Ei ole niin helppoa kuunnella kun haukutaan skitsofreenikoksi. Julmat häpäisyt on tosi rankkoja kestää, tekisi mieli huutaa täyttä huutoa ja olen huutanutkin. Voi tuota asenteen ihanuutta, kun se on halveksiva, jokainen sana ja ilme on tarkkailun alla, itseilmaisustani on tehty rumaa jälkeä, vaikene tyttö, vaikene. Vaikka tekijät ymmärtävät tehneensä virheen ja pyytäneet anteeksi, se pirulle pikkusormen antaminen on tuonut vakiovieraat pilkkaoikeuteen.
Onko murheet siis syntyneet tapahtumien kautta? Onhan ilo ja suru synnynnäisesti olemassa, mutta milloin niistä tulee niin suuria murheita, että ne vievät mielen suruun, joka alkaa vaikuttaa mielenterveyteen luhistavasti.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti