KASVATUKSEN KOUKEROITA JA KOUKKUJA

 

Näyttää siltä, että jokainen kokee olevansa opettaja ja kasvattaja, ainakin vaikutusvaltainen, vaikuttua inhimillisesti on jo enemmän oikeus, väkisin tehtynä varjoja tuottava. Arvostan ammatillisuutta, mutta olen nähnyt kasvatusalan kovin oikukkaaksi ja ongelmalliseksi. Muistan ikuisesti huippuammattilaisen hymähdyksen ja naurahduksen, kun sanoin, että kasvatus ja opetus on ihmisen hyvinvoinnin perusta, tie ihmisyyteen. Olen yhä sitä mieltä, että se on, ellei ihmiskuvat ole vääntyneet kummallisiksi, vastoin kasvua ja oppimista. Miten voin olla niin jääräpää näkemyksissäni, eikö suurempia vallankäyttäjiä tulisi uskoa!

Kasvatuksen juuret ja päämäärät ovat pääarvoja, Hyvyys, Kauneus ja Totuus, joihin pitää pyrkiä, hyveisiin, kopioita alla. Näitä kutsutaan myös kasvatusarvoiksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että on myös juuriarvot, kuten oppiminen, jo solut ovat oppivia, käveleminen, kieli ja mieli.

Kaikkialla maailmassa, niin pienissä kuin suurissa yhteisöissä syntyy sosiologinen valtaongelma, reviirit, joista taistellaan, sitä on suurvaltojen välillä, valtioiden maaomistukset säätelemässä kaupan avulla valtaa, sitä on lukuisat rikollisjärjestöt niin Gazassa kuin myös Suomessa ja kansainvälisesti. Kaikissa näissä perusideologia on se, että halutaan taistella oman oikean puolesta ja alistaa muut siihen, riippuvaiseksi. Nämä eivät ole oppimista, ne ovat valtataistelua asemaoikeudella.

Pääsääntöisesti oppimisen juurilla sanakieli on se, minkä kautta pyrimme ymmärtämään toisiamme. Sanat vain tahtoo mennä sekaisin helposti, merkitykset muuttua ja ymmärrys ei ole taattua. Monia hauskoja mielleyhtymiä on elämän varrella tullut nähtyä. Atk- tunnilla, joku hyppäsi tuoliltaan, kun ilmaistiin, ota se hiiri käteen, hiirikauhua kokenut huusi, missä hiiri. Eskariopetuksessa kysyin kerran, mitä tarkoittaa johtolanka, yksi vastasi, se on se johto, mikä menee pistorasiaan. Lapsi ajattelee pääosin konkreettisesti, joskus joku on oppinut nuorempana jo hyvinkin käsitteellisesti kieltä, mikä kehitysopillisesti tapahtuu vasta n. 12 vuoden iässä. Aikuiset puhuu usein lapsille käsitteellistä kieltä, sitäkin saa olla, mutta ei siitä useinkaan ymmärrystä synny lapselle, jonain päivänä aikuisena voi oivaltaa, ai, tätä se äiti tarkoitti. Kehitysopillisesti saattaa myös syntyä traumoja, kun liian aikaisin vaaditaan jotakin, mitä on myös tutkittu oppimisvaikeutena.

Sanakielen merkitykset ovat pääosin selkeitä, kuten kissa, syntyy muistikuva kissaolennosta, ihminen, hevonen, koira, pöytä, auto, jne. sovitut merkitykset. Sitten alkaa syntyä ongelmia, kun mieli ei olekaan tarpeeksi turvan piirissä, sana synnyttää kauhua, eikä merkitys selkeydy mielen syöstessä tunnekokemuksen kaaokseen, ja vuorovaikutus häiriintyy. Kaltoinkohtelu vaikuttaa muistin kehitykseen, tuhoten muistia, ja/tai myös pakkomuistisuutena. On olemassa tervettä muistia ja unohtamista, myös tuhoavina. Hyppivä hiiri pöydällä voi viedä sanat saarroksiin, ja puhe voi estyä, kuvan ja tapahtuman muodostuminen järjelliseen ymmärrettävän muotoon ajatukseksi ja kieliopillisesti jäsentyneeksi. Sanakieli lisääntyy, uusiintuu, syventyy ja muuttuu. Kokonaiskuvia synnyttäessä tarvitaan teoriaan kehikot tukemaan loogisuutta, syy ja seuraussuhdetta. Tunnemuistissa sanakieli voi myös aktivoida ajattelua, jos ja kun se on mielekäs.

Voin sanoa, että kasvatuksen piirissä työskennelleenä näin neljäkymmentä vuotta ammatillisesti erilaisia kasvatuksia ja opetuksia, lapsen roolissa omiin vanhempiini nähden, itse äitinä kulkien maailmojen halki pienessä maailmassani, ja totean, että alkaen maailman johtajista, valtioiden ja kulttuurien kehityksistä, kasvatuksen ja opetuksen ongelmat näkyvät räikeinä. Opit perustuu monesti pelkoihin, kunnioitus on kumartamista, pelot johtavat yltiöpäiseen seksuaalisuuteen ja yliaistillisuuteen, tällöin ei välittämisen rakkaus johda. Ajattelen, ettei uskoon tulisi liittää seksuaalisuutta pelon avulla. Pelkoja on, tahdommepa sitä tai emme, voimme tehdä vain työtä luottamuksen ja turvallisuuden hyväksi, kohti rakkautta, turvaa, luottamusta, rauhaa ja välittämistä. Suurin pelon synnyttäjä on ihminen itse alistaessaan muita valtansa alle omista mielihaluistaan käsin, eikä osaa käyttää tietoa perustellen. Katsoinpa mitä tahansa, elokuvaa, taideteosta, musikaalia, oopperaa, ne usein perustuvat roolien vaikutukseen ja valtaan. Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut vuosituhansiin, yhäkin ajaudumme tunteiden vietäväksi, roolien pakkoasemiin, jota järjellä yritetään hallita, ja jos kiellämme tunteita, ne vahvistuvat. Missä on se tasapaino minuuden kehityksessä, miten sitä voitaisiin suojella, ettei ihmisen puolustusjärjestelmät määrittelisi valintoja, ja tappamisesta tulisi oikeutta?

Kaikissa näissä on ongelmana ihmiskuvan puutteellisuus ja rajoitteisuus, liiallisesti rajoitettuna vallan avulla tai ihmisen kehityksessä, kapea-alaisuus, ja/tai suuruudenhulluus, ihmisyyden arvostamattomuus ja vallan sekä hierarkkisten järjestelmien kohtuuttomat ongelmia tuottavat menetelmät. Niitä näkyy kaikissa valtioiden järjestelmissä, alkaen uskonnollisista johtajista, filosofisista uskomuksista, koulutuksien ideologioista ja perinteiden siirtämisestä sukupolvelta toiselle, yhtä lailla, kuin kuviteltujen tulevaisuuskuvien luomisista, mikä ei perustu ihmisen ja maailman todellisuuteen, vaan enemmänkin ylivaltaan, olipa kysymys ihmisen vallasta järjestelmässä tai ihmiskuvan ongelmallisuudesta tiedon puuttuessa, uskomuksien suosta.

Maailman historia todistaa, että tuhon tiet johtavat, jatkuvina toistoina.

Elämä opettaa kokemuksina ja koulun teorioina. Yhdessä työpaikassa kohdalleni tuli vaikea tapaus, johon tarvittiin apuja erityisosaamisestani päiväkodissa. Ryhmässä oli hoitaja, joka sooloili jatkuvasti muiden toimijuuden yli, muuttaen olosuhteita, järjestellen lapsiryhmien kokoonpanoja, rangaisten ja häpäisten lapsia toisten nähdessä, jolloin lapset alkoivat syrjiä tuota häpäistyä, selkeä opetus ja ohjaus puuttui. Yritin ensin puhumalla ja selittäen saada toimintoja ja ohjausta lasta huomioivaksi, mutta se ei onnistunut. Sain kuulla, ettei se ollut onnistunut vuosikausiin muillakaan, hän ei kuullut puhetta, ja terrorisoi teoillaan muiden onnistumista ja työntekoa. Lopulta päädyin hätäratkaisuun, annoin hänen nähdä konkreettisesti terrorisoivan käytöksen vaikutusta, olin joskus nuoruudessa kokenut sen, että voi tulla sokeaksi omalle toiminnalleen, eikä näe sitä. Poistin lasten nähden hänen opintotuokiosta ruoka-aineympyrän, 3 vuotiaiden ryhmässä. Se oli typerää, olin suivaantunut, kun olin juuri saanut lapsia ryhmäytymään ja puhumaan toisilleen kohdaten, saaden turvaa ja luottamusta, yhdistämällä ruokailupöydät niin, että lapset näkivät toisensa, kun taas hoitaja vaati niitä järjestämään niin, etteivät lapset voineet nähdä toisiaan, josta seurasi huutojen mylvintä olkapäiden yli. Seuraukseksi tuli psykodynaaminen kasvatusongelman purkautuminen. Johtaja siirsi minut toisaalle, ja piti oppimistuokion keskeyttämistä sopimattomana. Hän odotti minun toimivan fiksusti puhumalla, kuin vanhempiinsa tunnekytkös, ja antoi pienelle hoitajan tunnelapselle vapautta, mutta ei nähnyt syvempää ongelmaa, puhuminen ei auttanut. Ja niin hoitaja sai jatkaa terrorismiaan, kuin valtion päämiehet konsanaan.

Raija

Mitä hyveet ovat?

AI-yhteenveto

Hyveet ovat eettisesti arvokkaita luonteenpiirteitä, jotka ohjaavat ihmistä tekemään oikeita valintoja ja elämään hyvää elämää. Ne ovat tottumusten kautta omaksuttuja taipumuksia, kuten viisaus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, jotka auttavat ihmistä kukoistamaan. Hyveen vastakohta on pahe.

Keskeisiä hyveitä

• Kardinaalihyveet: Nämä ovat klassisia päähyveitä, joista muut hyveet riippuvat. 

  • Oikeudenmukaisuus

  • Viisaus

  • Rohkeus

  • Kohtuullisuus

• Uskonnolliset hyveet: Esimerkiksi kristinuskossa keskeisiä hyveitä ovat:

  • Usko

  • Toivo

  • Rakkaus

• Muita hyveitä:

  • Anteliaisuus

  • Avuliaisuus

  • Kärsivällisyys

  • Myötätunto

  • Nöyryys

  • Rehellisyys

  • Ystävyys

Hyveiden merkitys

• Harjoittelun kautta:

  Hyveitä ei synnytä, vaan niitä kehitetään harjoittelemalla, kunnes niistä tulee osa ihmisen luonnetta.

• "Kultainen keskitie":

  Hyveellinen toiminta on usein tasapainoa kahden paheen välillä. Esimerkiksi rohkeus on pelkuruuden ja uhkarohkeuden välistä.

• Päätöksenteko:

  Hyveet auttavat ihmistä tekemään oikeita ja harkittuja valintoja, jotka edistävät sekä omaa että yhteistä hyvää.

• Eettinen elämä:

  Hyve-etiikan mukaan hyveet ovat keskeisiä, jotta ihminen voi elää hyvää ja merkityksellistä elämää.

KUOLINKAMPPAILUA VAI LEIKKIÄ ELÄMÄNEVÄÄKSI

 

Lokakuun kirja. Lukuaika 15 min.

Kuolema on ehkä suurimpia kysymyksiä ihmisen elämässä syntymän myötä. Mitä syntyy ja mitä kuolee, mihin nähden, kuka tai mikä siihen vastaa ja minkälaisin oikeuksin se tulee, missä, miten ja milloin? Nämä ovat niitä ikuisuuskysymyksiä, jossa oikeudet ihmisyyteen tulevat näkyviin ja/tai jäävät toteutumatta. Kuolemanpelko voi aiheuttaa vakavia psyyken häiriöitä, elämänpelkokin.

Ratkaisevaa sanan ymmärtämisessä on vallan vaikutus mieleen monien muiden vaikutteiden ohella, mitä ne vaativat tullakseen ihmisessä ja ihmisyydessä näkyväksi itselle ja muille, määritteleekö toinen niitä vallan varjolla vai saako leikki tulla jakamisessa kokemuksen avaamisen avaimeksi, kasvun juurille. Lapsi on erityisen hyvin avoin ja leikkivä, haavoittuvaisena, erehtyvänä, oppivana ja etsivänä, minkä soisi jäävän osaksi minuutta, luovuuden osaamiseksi. Hyväksyntä olemassaolon ylläpitämiseksi kuuluu hoivaan; leikin, jakamisen ja innostuksen piiriin. Silloin haavan ydin ei ole käärinliinat ja niiden aitous kankaana, väittely siitä, onko ne naamioita, vai peräti oikean uskon sopivuutta, aito vai väärennös, konkretisoidaanko se ainoaksi totuudeksi ja millä ihmisyyden kyvyillä, onko naamioina sanakielen valta, maaomistus, asemaoikeus vai lupa olla omanlaisensa. Toteutuuko merkitykset ja tarkoitukset ymmärrystä synnyttäen? Löytyykö symbolien takaa ihmisyytemme eri puolet?

Miten kasvamme ja opimme minuuden tietoisuuteen, mistä ja miten tietoa tarjotaan?

Itsensä ymmärtämisen ytimessä on monia tekijöitä, välillä avoimuudesta itseensä ja toisiin on vetäydyttävä, välillä kysyttävä, miten se tulisi näkyväksi, kestääkö sen itse ja muut. Jo luomiskertomuksessa Jumala perää häpeästä, miksi peitit itsesi, pääsiäiskertomuksessa Jeesus huutaa ristinpuulta, miksi minut hylkäsit. Eilen kysyttiin Kulttuuricoctailissa Jouko Turkan avoimuuden vaatimuksesta, miten sen kestää, voiko sitä olla liikaa. Ajattelen, että molempia voi olla liikaa ja/tai liian vähän, sekä avoimuutta että sulkeutuneisuutta ja vaurioittavampia sulkevina ovat pakkorooleista tulleet, koska ne rikkovat vapaata ja aitoa aistimusta ahdistuksen pakkopinnoitteena tai pelon riistäessä sekä syytteenä omantunnon vaatimuksissa. Valitettavan usein vapaammin aistiva, luova ja vilpitön joutuu pakkomielteisen uhriksi, peiliksi, eikä ylikontrolloiva näe toista. Tämäkin ongelma näkyy Jeesuksen kertomuksessa, viaton uhrataan toisten syntien vuoksi, Jeesus joutuu sovittamaan toisten synnit ja nimetään pelastajaksi.

Liiallisessa avoimuudessa aistimusten hajoaminen voi mennä niin rajuksi, ettei kokemusta saa enää avattua itselle näkyväksi, määriteltyä sitä, tunteet ovat voineet lukittua omista vaatimuksista, ja/tai muiden liiallisesti kieltäessä niitä häväisten, ja tällöin vaatimuksissa hävitä kokonaan, ja valta ottaa olemassaoloon määritteet, jotka eivät ole enää omaa itseä. Tässä näen juuri eron sisäsyntyisesti muuttuvan ja kasvavan, oppivan itsen ja roolin välillä, pakottavassa roolissa keho pelon vaikutuksena huutaa kipua jännitteisenä niin, että ihminen kavahtaa ja etääntyy, joku taistelee voittaakseen, avatakseen ja/tai sulkien vaikka väkisin, odottaen liikaa, vaatien sen ehdoksi hyväksynnälle, kuten Turkasta monesti sanottiin, kaikki ei sitä kestänyt, toiset muuttivat sen kasvun siemeneksi. Kun vaatimukset menee liian rajuiksi, ihmisyys voi tuhoutua. Ja ellei toinen täytä ehtoja, hänet hylätään, mikä on vallan väärinkäyttöä, ei kunnioitusta. Hyvin harvoin Turkasta tuodaan esiin kunnioittava puoli, mikä nyt näkyi ohjelmassa.

Miltä tuntuu ihmisestä, kun hänelle esitetään jatkuvasti uusia vaatimuksia ja määriteltävää, mitä pitäisi vielä oppia ja asetutaan kasvattajan sekä opettajan rooliin vaatimuksineen, selitä tämä, syyllistäen ja psykologisoiden ja ihminen ei ole valmis kohtaamaan asiaa, tai se on väärin perusteltua, valhetta, etsitään tietä väärästä ratkaisusta eri ongelmaan. Miltä tuntuu, kun ainoa toivo on ollut elämässä kuolema kymmeniä vuosia, kun kukaan ei suostu vuorovaikutuksen kautta oppimisleikkiin, jakamaan kanssasi elämää, oppijan tielle, vaan vaatimuksena on pakkoteitä, kuten tunnetie itsetutkiskeluna psykologisesti, toistona kielen kautta asian oppiminen, eikä oma totuus olemisessaan, tai sitten sinun on valittava ideologisesti halun ja tahdon tie fyysisessä kokemuksessa seksuaalisuus ainoana voimalähteenä, mikä toki on osa ihmisyyttä ja voi antaa voimaa, mutta ei vielä ihmisen kokonaisuus mielen osalta, molemmat tiet on tarpeen tutkiskella. Osaammeko erottaa halut ja tarpeet? Tarpeet ovat oikeuksia ihmisyyteen, itselleni Maslowin teoriat on tullut pohjaksi tutkimiseen. Oppina voisi olla myös metaforien kautta itsensä tutkiminen, leikkiä toistemme kanssa oppien toisiltamme, kokemuksen jakaminen ja havaitsemisen oikeus, missä haavoittuvuus ja erehtyminen on luvallista, asiaa ja itseä voi korjata, uudistaa.

Kohtaaminen on leikin ytimessä, suostummeko tasavertaisuuteen asettamatta toista jalustalle, tai alentamalla valtamme alle. Kaikki vastaukset eivät löydy ihmisen tunnekokemuksesta ja sen tien etsimisessä, se voi loukata ihmistä syvästi, jos ympäristö on vienyt puheoikeudet, mitätöinyt, halveksinut, häpäissyt ja estänyt vaikuttamisen persoonatasolla, mielikuvien kautta, tietyllä rajatulla asemalla estäen ja luokitellen. Usein olen huomannut, ettei kaltoin kohdeltu käyttäydy törkeästi, puhu ilkeästi ja/tai muuten sopimattomasti, hän on voinut vain kerran kyseenalaistaa teon, ja saa elinkautisen. Usein olen nähnyt myös, että seksuaalisuudeksi tulkitaan pelon jäljet, jännitteisyys kehossa ja jos ja kun sattuu siihen yhdistymään viehättyvyyttä monella tasolla, kateus ja viha nousee hallitsemaan vuorovaikutukseen, tekee tulkintoja, ei kuule eikä näe todellisesti, vaan antaa mustasukkaisuuden ja kateuden olla kokemuksessa valintakriteeri havaintojen, hahmottamisen ja tarinan syntymiseen.

Leikki on ihmisyyden ydintä, se on mielikuvia unista lähtien kohtuajoilta, se on havaitsemisen oppia jo lapsipsykologiassa, vauva tutkii varjoja koskettaen, eikä välttämättä ollenkaan hallitakseen, vaan aistiakseen ja tutkiakseen. Valtaa kumartavassa hierarkkisessa vallankäytössä menetämme ihmisyyttä, ihailemme, palvomme ja/tai halveksumme toisia niin, että ihmisyys muuttuu suorittamiseksi, roolin vankilaksi. Leikki on oppimisen ydintä, ottaa haltuun mieli- ja muistikuviaan, saaden aikaan tunteita, kokemuksia ja ajattelua. Taiteen tehtävässä voi käydä niin, että ihmiskuvat ovat niin kapeita, että yksilö joutuu vain itsetutkiskeluun omien syyllisyyksiensä kanssa, eikä vapaudu vielä vuorovaikutteiseen seuraukseen muuttumisena, saa tukea katharsikseen. Vallan väärinkäyttöä ja välinpitämättömyyttä on se, että mitataan, tarkistetaan ja valvotaan toista koko ajan, tekeekö hän oikein vai väärin, jakamatta tunteita ja hylätään, ellei ihminen alistu uskomaan ja tottelemaan omannäköistä vaatimustamme.

Läheisyydessä oleva jakamisen ja leikin oleminen tuottaa iloa sekä tuo sitoutumista, jopa rakkauden tuntua, jossa juuret monisyisenä vaikutteineen ovat hyvin syvällä aitoudessa.

Oikealla ja väärällä hallitseminen voi olla tahallista ja/tai tahatonta, joskus on lupa olla erillään, vastuullisena se jatkuen osin unohtamisena ja anteeksiannon kautta yrittää uudelleen eikä silloin jää tuomarin ahdistavaan rooliin. Monta asiaa olen unohtanut, muistista on kadonnut koko asia, kun on ollut stressiä, kerran unohdin jopa vierailun, muisti oli selviytymisen kanavilla. On toki oltava joitain yhteneväisiä normeja, ei kukaan kestä jatkuvaa muutosta, pysyvyydellä on suojaava vaikutus, mutta sillä ei voi estää uudistumista, kohtuus kaikessa. Eikä se piiloutuminen ole aina pahasta, omien salaisuuksien ja turvan suojaaminen, silloin kun se ei aiheuta tuhoa toiselle. Ihminen tarvitsee myös sielun tulen toisen kohtaamiseen rauhan rinnalle, mikä haastaa tutkimaan toista, jopa arvaamattomuutta, mikä kutsuu kaipuuseen kiehtovuudessaan vetovoimaisena. Itsensä hyväksyminen antaa voiman, mutta toisen tuomitessa estää kohtaamisissa luottamusta itsearvostukseen ja itsekunnioitukseen vieden pelkoon kun tuo itseys ei saa vapaasti olla oma itsensä vaan se on ehdollistettu liiallisiin vaatimuksiin hyväksynnän suhteen, suojaavana se on psykologisen tunne-elämän kokemuksen hyväksyntää olemassaoloon. Joskus käy niin, että vain joku aivon osista on aktivaatiossa, mikä riippuu osin toiminnoista ja kiinnostuksesta, kun ne erillistäen osiin erkanevat yhteyden sulkien, sitä sanotaan dissosiaatioksi.

Raija