KUN PSYYKKINEN ITSEYS KATOAA

 

Erityisesti trauman kokeneille ja siihen liittyville henkilöille.

Jokainen tiedämme, että vauvan ensimmäinen kieli on tunteet. Tunteet synnyttävät ensin hahmoja, ja sitten mielikuvia, joita vauva yrittää ottaa kiinni ympäristöäkin havaitessaan, jopa varjoja, kuten lapsitutkijat ovat todenneet. Noin kolmen vuoden iässä lapsi alkaa yhdistellä yleisen psykologian mukaan mielikuviaan kielikuviin ja alkaa syntyä ymmärrystä, merkitykset selkiytyvät opetuksesta oman mielen yhdistäessä. Tällöin synnynnäinen sisäinen minuus saa alkunsa ja tunnekokemukset aktivoituvat tahtovaksi minuudeksi ja ovat aktivaation lähde. Pääsääntöisesti kinesteettinen lihasmuisti ottaa vahvemman roolin, ja sanakielen vaikutus vahvistuu.

Tämä sisäinen minuus voi tuhoutua ja/tai jäädä kehokokemusten alle, kun sisäinen ei ohjaa, ei tahdo eikä halua. Sisäisen minuuden menetyksestä voi palautua. Minulla tämä menetys tapahtui pahan trauman seurauksena 16 vuoden iässä, kun jouduin pakkorooliin, mikä minulle annettiin. Alkoi ruumisroolin vaihe. Pyysin apua, en saanut, ei uskottu. Yritän kuvata seuraavassa niitä oireita, joita ruumisminuus roolissa tuottaa. Elämäni oli ollut normaalia siihen saakka, jopa positiivista, mutta sitten aivoni jäätyivät, muuttuivat lyijyksi, kun vuorovaikutus muuttui vallan väärinkäytöksi, jossa estettiin puhumista tietystä häpeällisestä asiasta, salattiin tehtyä rikosta, mikä ei edes ollut lähellä olevien syytä, mutta he eivät osanneet käsitellä asiaa, kielsivät ja torjuivat kuulemaansa, kulttuurin tuottama tabu. Jäätyneet aivot eivät ottaneet vastaan eivätkä tuottaneet ulos muuta kun ruumiin jäämiä kehohahmosta.

Kun sisäisessä lapsiminässä leikkivä, oppiva ja luova puoli kuolee, alkaa, ainakin minulla, toistomuistin kehitys. Kaikki toistomuisti ei ole trauman tuottamaa. Traumaoireet näkyivät; minulle ne tuottivat tunnelukot, kun asia salattiin ja estettin puhumista, puhekieli alkoi puuroutua, sitten tuli ahdistuksen ja aggression kautta ajatusten katkeilua, sanojen putoamista, lopulta hiljaisuutta, mikä vei yhä syvemälle rooliin. Ennen tätä vaihetta oli ollut hiljaisuuden ja kauhun rooli, jossa toiminnot näkyivät vähäisinä määrinä elämästä selviytymisenä. Ohjeita satelee, rentoudu, keskity, harjoittele, kertaa, ole oma itsesi, mutta se ei auta, jos tunnesidettä ei ole, eikä sitä pakkoroolissa ole, se on pakkoroolilähtöinen. Lukiessani mitä tahansa, trauma kuin lukittui johonkin tiettyyn asiaan, iskostui siihen, alkoi toistamaan ilman johdonmukaisuutta. Sisäisen lapsen ja tunnesiteen puuttuminen näkyi keho-oireina, levottomuutena, sattumiin takertumisina, muistin ja mielen häiriöinä. Keho romahti aina liikkeen hallitsemattomuuteen saakka, käskyt eivät enää lähteneet aivoista, oli vain kinesteettisen muistin toistoa mallista opittuina. Puhuminen takelteli, ahdistus toi karhun äänen, mikä tulkittiin epärehellisyydeksi, kun mieli oli hajoamisessa ja muisti katoamassa.

Trauman kokeneen ja havaisijan/auttajan täytyy opetella kohtaamaan enemmän myös mielen kielen kautta. Kaikki ei ole järjellistä valintaa, tahtoa ja halua, miltä se näyttää, se voi olla trauman heijastumaa sanakieleen, joskus puhuin kuin runoilija, ja opin ymmärtämään mieleni kieltä, kun se alkoi tulla runojen muodossa, mielikuvina, joissa oli vertauskuvallisuus läsnä. Oli opeteltava kysymään ja etsimään vastausta kuvien merkityksestä. Kun trauma on liian kova, itseys suojatuu, fyysinen tuska ahdistaa niin paljon, että kuva siirtyy kaukaisuuteen taivaskanavalle, ja/tai pahimillaan mieli rikkoutuu hajoamiseen, järkytys luo ”traumavuoren”, mihin ei saakaan yhteyttä, kun muisti vaurioituu sekä suojautuu alitajuntaan liiallisessa psyyken vaurioissa ja myös fysiikan lakien mukaan. Kummisetäni lauloi minulle merkityksien kautta, etsimään sanojen takaa arvoja.

En osaa olla kiitollinen, jos ihmisyyttä tuhotaan ihmisessä. Ymmärrän inhimillistä heikkoutta, voimattomuutta ja osaamattomuutta. Luottamus itseen avaa sen, että ei pelkää, vaikka toisen ajatus ja arviot olisivat omanlaisiaan erilaisine vivahteineen, tärkeintä on, että annetaan peiliä ja vastinetta ilman tuomitsemista ja arvostelua, se on vain näkemys, ei meitä tänne tuomareiksi ole kutsuttu, eikä ylivallan käyttäjäksi. Noteeraamatta saadaan toinen joskus nolouden tilaan, joskus täysin hiljenemään, osin asioiden vaikeuden vuoksi. Yrittää kannattaa aina, heikkonakin. Olen pettynyt siihen, että valtaa käytetään ylitse toisen. Ihminen tarvitsee valtaa, se minulle on opetettu, se on hyvä valita tiedon pohjalta perustellusti. Jokainen päättää sen, että hyväksyy itsensä vaillinaisenakin ja antaa tilan vuorovaikutuksen kautta oppimiselle. Aina ei tietenkään pysty, se on inhimillistä, mutta siinä voi myös paeta vastuustaan, vallanhimoonkin.

Mielen romahtaessa en saanut tietoa, vaan vallan alle alistamista yhteisön ehdoilla. Minua on pidetty sekä älykkäänä, että tyhmänä, mikä lienee normaalia jokaiselle, asiakohtaista ja vääristynyttäkin. Ihmisten luokittelu tuo paljon ongelmia ja syrjintää. Muistia, mieltä ja elämänkokemuksia yhdistäneenä pidän huolestuttavana ihmisten diagnosointia. Pysykööt lääkärit lestissään, heillä ei ole riittävästi tietoa yhteisöllisestä vallan käytöstä ja psykologiasta, ongelmat kiertyvät yksilön kannettavaksi syyttömänä, kuin uskomuksissa kuunaan, ihmiskuvana hyvä ja paha, heikko ja vahva. Jos ja kun pahan trauman kokenut taantuu lapseksi, menettää muistiaan ja kykyään kommunikaatioon, joutuu syrjityksi, hänelle voidaan lyödä leima, vajaaälyinen ymv., mitä taakkaa hän joutuu kantamaan yhteisössä, vaikka kuinka palautuisi ja saisi minuuden takaisin älylliseksi ja oppivaksi.

Tunteitaan kohtaamattomat ja käsittelemättä jättävät projisoivat tunteet toisiin ja syntyy ikuinen ongelmien viidakko, jossa sanat, tavat ja teot uskomuksineen vain toistuvat. Kun meille on tyrkyllä enemmän uskomuksia kuin tietoa, se johtaa harhaan, tietämättömyys vie rooleihin ja vallanottoon hädän ajamana. Kontrollitarve näkyi, kun vastauksena sain pääsääntöisesti, jos kysyin miksi epäonnistun, teit niin ja niin väärin, käyttätyminen oli usein syynä, ei juuri koskaan että kuulija/näkijä kontrolloi ja tulkitsee, haluaa käyttää ylivaltaa. Syyttelypolitiikka on yhteisöjen eetosta, jossa on vahvat juuret alkaen jalkapuusta, ihmiskuvat ovat syytteisiin ja häpäisyihin perustuvia, paha ihminen, jota yritetään korjata, ei tekoa. Psykiatrian historiaa lukiessani totesin, että sen juuret ovat persoonallisuudesta vikaa etsiviä. Kun ihmiset toimivat tavallaan hätätilan alla, eivätkä ole tietoisia tekojensa seurauksista, ei heidän taakkaansa tule lisätä syyllistämällä, halveksumalla ja häpäisemällä lisää teosta. Vastuullinen toiminta vaatii asiallisen tiedon, mielen reaktiot ovat osin inhimillistä heikkoutta, mutta myös pakokeinoa vastuusta, projisointia psyykestä, itsestä ja toisesta. Vallan keinoina on alistaminen ja häpäisy, saaden heikoksi ihminen psyykeltään. Muutamia vuosia sitten lyöntivaiheen jälkeen putosin voimattomuuteen, tilasin euron kännykän valesivustolta, ja maksoin 70 euroa tilivarkaudesta.

Lapsiminää, sisäistä minää kannattaa suojella ja pitää elossa, siellä asuu luovuus ja mielikuvitus, mikä auttaa kohtaamaan kauheita asioita, mielikuvat suojelee psyykettä, kun mieleen jää herkemmin positiiviset muistot, se on myös ihmisuhteiden peruskivi, jonka juuri on johdonmukaisesti kehittyvässä tiedossa, arvoissa, mitkä kannattelee, mielikuvitus tuo voimaa. 

Väkivalta häviää pääsääntöisesti leikin ja oppimisen avulla epätietoisuusmielen eliminoimiseksi, epätietoisuus järjettömästi tuhoaa minuutta. Täydellisyyttä ei ole olemassa, mutta tuhoamisen menetelmiä voidaan vähentää.

Olen huomannut kuinka inhoa ja syrjintää tuottaa se, jos tietää jotakin ja selittää, pitäisi vain uskoa ja totella. Ihminen haluaa, että hän on tiedon mestari, ja loppujen lopuksi me kaikki tiedämme hyvin vähän. Arvostukset vaikuttavat siihen, kuinka alamme syrjiä toista tiedostamatta ja/tai tietoisesti, koska haluamme tavallaan loistaa itsenämme. Asettamalla toisen johonkin lokeroon, emme ole vapaita nauttimaan siitä, mitä toinen voisi antaa tiedoillaan. Jotkut selittää, että ne ovat niin syvällä sisällä ja vanhemmista lähtöisin olevia mahdottomia tunnekokemuksia, sitäkin voi olla, mutta useimmiten ne tulevat selviytymistaisteluista, vallan käytöstä yhteisönormeissa. Uskon, että ne ovat enemmän yleisistä asenteista tulleita ja eriarvoisuudesta lähtöisin, odotukset, että isä hoitaa kaiken, hierarkinen järjestelmä. Myös omat mielentilat odotuksissa ja tilanteissa vaikuttavat, on pysyvä identiteetti ja heiluriminä mielialoista johtuen, mahdollisuudessa vaikuttaa. Muistan henkilön yhdestä yhdistyksestä, kun hän halusi, että jatkan hänen puheenjohtajan työtään, mutta kieltäydyin, niinpä hän tiuskaisi yhdessä tilanteessa rangaistessaan, ”mitä odotit” ja toi esiin sen, että hän oli pettynyt omiin odotuksiinsa kohdallani. Jos haluaa hallita toista omilla näkemyksillään, pettyy toiseen ja hylkää hänet, tästä syntyy syyllisyyttä ja häpeää, kun omat odotukset pettää.

Moni vastustaa tietoa ja mieli on valitsijana, määrätön määrä psyykkisiä paineita ajaa absurdeihin valintoihin, määritellään ja pyritään määräämään kaikesta omavaltaisesti, tieto ei avusta. Ei tuo ole oikein, en minä kestä, tuo on sopimatonta. Itsestäni voin sanoa, että ehkä se johtui siitä, että olin syvästi masentunut, ja suuri osa psykologisesta ja sosiologisesta tiedosta oli hebreaa, ja kesti kauan, ennen kuin aloin sisäistää asioita. Ensin piti saada muistikyky takaisin, oppia oppiminen, ja sen juuri oli tunnesiteessä, omassa tahdossa ja halussa, ja pakot veivät vain kauhuun, kun trauma aktivoitui. Jokseenkin joskus mahdollinen vapaa tahto vaatii itsemääräytymisen oikeuden. Näin lienee monien muidenkin kohdalla, tieto on hebreaa. Se säilyttää hierarkkista järjestelmää, jolloin tieto on suojattu ja mahdollistettu vain valta-asemassa oleville, se voi toki suojata populismilta ja uskomuksilta.

Perusoikeuksien ja satunnaisten menetysten erotteleminenn on tärkeä osa itsetuntemuksen kehittämisessä. En ole ollut juuri mistään niin iloinen, kuin siitä, että olen tutkinut oman menneisyyteni, olen saanut ilon ja vapauden takaisin mieleeni. Moni esteli, älä sitä menneisyyttä murehdi, elä tässä ja nyt. Ahdistus ja aggressio loppujen loppuksi oli se mitkä johdatti tutkimaan, liiallisena tuhosi, iloa ja voimaa sain osin tässä ja nyt elämässä ja se ylläpiti voimaannuttavaa leikkimieltä ja palautti muistia. Liiallinen tulevaisuuden ahmiminen saattaa viedä menneisyyden pimentoon, koska se on usein tietoisempi järkipuoli kuvittelua estäen, jolloin lapsiminä unohtuu, se leikkivä, luova ja innostuva.

Niin monta kertaa olen myös saanut syyt niskoileni, kun olen puhunut asiasta. Olen synnyttänyt muistihäiriöitä, sydänvaivoja, sairauksia, mielipahaa ja ongelmia ihmisten välille riippumatta siitä miten ystävällisesti ja mielet huomioiden harvakseen olen kysellyt, tuonut esiin. Harvemmin olen kuullut että tuon iloa, toki sen olen voinut lukea kasvoilta, niin moni pelkää rohkeutta tuoda esiin asioita. Pääosin tuomitsemisen kulttuurit tulevat hierarkisoituneista vallankäytön menetelmistä, mitä kontrollikulttuurit tuottaa erinäisistä syistä. Niin harva uskaltaa tutustua omaan historiaansa, on ehkä helpompi kurkotella kuuta, siihen houkutellaan. Tavat ja normit sisältävät kovin usein ihmistä vaurioittavia tekoja. Miten voidaan analysoida tunne-elämän häiriö persoonallisuudessa, jos tunteita ei edes ole, yksilölliseksi ongelmaksi epätietoisuuteen saattaen, ja ihminen voi alkaa käyttäytymään mielistellen, tai joutuu täysin sekavaan tilaan, ei tiedä miten tulisi olla ja käyttäytyä.

Olen saanut takaisin vapauden, jossa toistotunteet ovat kadonneet, mitään kauniimpaa en olisi voinut kokea.

Yleinen tieto ja tietoisuus ovat yhteisöjen heikko puoli. Tiedot rakentuvat kovin hataralle pohjalle. Juoruilua, asemavaltaa, sattumia, pakenemista, vääristelyä, suorastaan pahan tekemistä, toisten tuhoamista, että pääsee loistamaan auringossa. Ihmisoikeuksissa joutuu odottamaan vuoroaan niin kauan, että vuodet eivät riitä ja sitä on koko maailman historia täynnä, kaikille ei tule vuoroa.

Olen lakannut uskomasta ihmisten kykyyn arvioida toisen ihmisen tekoja, psyykeä, ajatuksia ja tunteita. Kun on nähnyt paljon sitä, että syyllisyyden ja taakan kantaa julkihäpäisemisen kautta toinen ihminen kuin tekijä, ei luottamusta ole enää oikeudenmukaisuuteen. Yksi syy siihen miksi näin käy on opetusmenetelmissä, yhteisövallan vaikutukset ovat niitä, joista ei puhuta, koska uskotaan, että moraali sieltä tulleena on hyväksi, olen tullut toiseen tulokseen. Hyvä kasvatus ja opetus vaatii arvojen selkeytyksen, yhteisövalta on sananmukaisesti valtaa ylitse toisen.

Raija

ENKELITYTTÖ

 

Tämän voisi aloittaa, olipa kerran….. ihan niin kuin sadut alkavat, sitä elämäni on ollut, paha on tullut myös paikalle, yrittänyt tuhota, tehnyt kaikkensa ajaessaan kohti kuolemaa, sadut ja unelmat ovat jääneet varjoon. Elämääni tuli korkeat tavoitteet sieluun, tunteiden paluuseen ihmisyyden ytimessä, elämänveden voimaannuttavaan leikkiin, itsensä takaisin löytämiseen aitona ja arkirealismi oli välissä sotkemassa viisauttakin ja tätä olen kahlannut läpi sielun ja ruumiin syvimpiä mutkia myöten.

Kun olin noin kolmen neljän vuoden ikäinen, olin noussut uuden kotimme katolle, kävellyt alas 5-8 metrin korkeudelta ja huutanut ”minä olen enkeli, minä olen enkeli” ja kävellyt muina tyttöinä eteenpäin nurmikolla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä kuitenkin oli, koska kolmenkympin iässä todettiin nikamakaareni olevan poikki. Kotonani ei opetettu uskontoa, mutta naapurista käytiin kertomassa enkeleistä, koulussakin opetettiin. Elin elämää niin kuin lapsi elää, konkreettisesti leikkien. Elämäni on ollut vahvasti tässä ja nyt elämää, unelmia ei ole ollut, ehkä raaempaa köyhyyden tuomaa kärsimystä, ruuan puutetta ja vähän vaatteita ja elämän henkinen puoli enemmän sattuman sanelemaa. Onneksi äitini kuitenkin runoili, että jokin lapsiminäni kyvyistä säilyi sisäisessä minuudessani, luovuus, mikä pelasti monesta kauheudesta.

Oli kuitenkin järjestelmän tuoma tuhoava kausi fantasiat pelon tuottamana, pahuuden orjallinen minuutta rikkova ominaisuus vallan vaikutuksesta, missä unelmat rikkoutuivat. Tätä aikaa kuvastaa ympäristöstä tulleet odotukset, hyväksynnän puute, ja minuus kulki roolien kautta, pääosin annettuina ja ympäristön vaatimuksina, innoittaen haluamaan yhä enemmän, itselläni ne oli kovin konkreettisia, omakotitalo, kulttuurin kulutus ja materian hankinta. Se oli työn ja koulutuksen aikaa, hieman yli neljäkymmentä vuotta, aikuisuuden, kunnes jätin kaiken ja etsin itseni takaisin.

Kolmikymppisenä rakastuin, elimme melkein hurmosta aistimusten viehkeässä maailmassa. Sain suunnitella unelmahäät, oli kevät ja minulle kasvatettiin puutarhassa ruiskukkia ja päivänkakkaroita hääkimppuun, vaikka ne eivät olleet vielä kauden sesonkia, normaalisti kukkivia.

Kaiken haaliminen oppeja myöten, arvon ja aseman saavuttaminen näkyi käytännössä. Osalliseksi tuleminen ei ollut kuitenkaan arvostettua, kuuleminen, huomioiminen ja kunnioitus, oli yhteisövallan eetosta toimia samanlaisten ajatusten toistamiseksi. Siitä ei koskaan syntynyt tyydytystä mieleen, ei nautintoa, vain rooliolemus, toteuttaa muiden odotuksia, rangaistusten peloissa, mitkä eivät olleet vain pelkoja, vaan todellisuudessa tapahtuvia tekoja ulossulkemisineen, häpäisyin ja syyllistäen. Yhteisövallan eetoksessa oli monia vaikutteita, tiedon ehdottomuus, uskomukset, asemalla pelaaminen virallisesti ja epävirallisesti jne. Käytännön tilanteissa face to face kohtaamisissa vuorovaikutus oli paljon kehon viestintää, tutkitusti vaikute on 70 – 90 prosenttia, tulkittuja kokemusperäisiä näkemyksiä, usein vääristyneitä ja tulkitsijan omista kokemuslähteistä kehittyneitä.

Syyllisyys ja häpeä ovat yhä hierarkisoituneen yhteisökehityksen jälkimaininkeja, tunteensiirto toiseen omista kokemuksista, kun itsetuntemusta ei kehitetä psykologista tietoa hyödyntäen. Tämä tuo paljon työtä mielenterveysasioissa korjaavina hoitoina, tunteita ei tunnisteta omiksi. Miten paljon onkaan yhteiskuntaan kehittynyt auttavien suuri joukko mielen osaamisen tunnistamiseksi, kuin projisointi olisi siirtynyt rakenteisiin, sen sijaan, että olisi opetettu omien tunteiden ymmärrystä. Niin monta kertaa olen nähnyt, kuinka henkilö, joka tekee rikoksen toiselle, syyllistää kohteensa, ja luo tarinaa, jossa kohde on tehnyt rikoksen, hänen oman rikoksensa.

Kun olin taapertanut yhteisövallan valleja ylittäen ja alittaen, tuskaani huutanut ympäristöön, valittaen ja itkien sisäisen minuuden puuttumisesta, itsemääräytymisen olemattomuudesta, kaipuu vei syvemmille vesille. Psykoosiin joutumiseni kahleissa yhteisönormit pakottivat avaamaan särkymisen minuutta, muistin katoamisen ongelmaa, tunnesidettä ei ollut syntynyt roolin ominaisuudessa, se ei ollut itsestä syntynyt, ei valintaa, ei se, että pelon seurauksena ja kauhun ajamana ihminen taipuu vaatimusten edessä. Psykoosin jäljet olivat yhteiskuntamyrskyn jäämiä, ne toivat uupumuksen ja sairastumisen. Oli löydettävä syvemmille vesille, ydinminuuteen, leikin ja unelmien mielenvoimaa antavaan sykkeeseen. Sieluni palasi lapsiminuuteen, enkelitytöksi, unelmahäiden toteuttamiseen, takaisin itseen, roolista pois, sen alta löytyi fysiikkaa lihasmuistin takaa lauluina sanakielen ohjauksessa, se oli leikin kykyä lapsuudesta opittuina, luoda mielikuvia muistin avatessa automaattisesti väyliä. Se ei ollut fantasiaa, se oli kuvittelukykyä, leikin osaamista.

Lopuksi kevennys. Seuraan paljon vuorovaikutusta ja sen vaikutuksia, nykyisin somessa. On niitä ihmisiä, jotka tuottavat tavoitteita, niistä tykätään hurmiossa, mutta realistit saavat hylkäyksiä ja moitteita. Kun niitä molempia tarvitaan, eikä kumpaakaan tarvitse hylätä. Skitsofreenisesti humaltunut kumartelee vain upeita tavoitteita. Ei se tavoitteen tuoja ole välttämättä narsisti, hän voi olla tiedolla ohjaaja, eikä elä ollenkaan tykkäysten haalimisen himossa.

Raija