Eilen Astudiossa oli huomioitu nuoria, ja koululaiset saivat tulla haastatteluun kiusaamisesta, tai paremminkin väkivallan teoista kouluissa, mitkä ovat raaistuneet vuosi vuodelta. Tuntuu siltä, ettei aina päästä asian ytimeen, paljon jää pimentoon, osa kokonaan pois. Kuinka lähestyisi asiaa niin ettei siitä syntyisi liiallista ahdistusta ja väkivaltaa, niin että käsittelytaidot tukehtuvat, kun osaamista ei ole kohdata itseään eikä toista tunteiden tasolla ja syntyy syrjimisen, häpäisyn ja väkivallan tapoja? Nuoret sanoivat, ettei kiusaamisesta päästä koskaan eroon, mikä on varmasti totta, sillä vertailu ja kateus ovat koulutuksien ja ihmisyyden peruselementtejä ja vaikka kuinka niitä varottaisiin, yritettäisiin estää, syvältä tunteiden syövereistä nousee kateutta ja ahneutta, sekä tavoitteeksi voittaminen. Tämä ihmisyyden perusolemus ei ole poistettavissa, mutta siinä on mahdollisuus kehittyä, mikä on elämänvoiman tekijä, on opittava säätelemään tunteita, opeteltava hyviä tapoja ja käyttäytymistä, opeteltava tuntemaan itseään.
Vaikeimpia asioita vuorovaikutuksessa on se, että peilaamme omat tunteemme toisiin, ja niistä syntyy vain todellisuuden ja toden tuhoutumista, eikä syyllisyys ja häpeä tuota tervettä lähestymistapaa ja vastuuntuntoa, vaan tositapahtumat jäävät hämärän kellareihin selkiytymättä, mitä on itse ollut vaikuttamassa ja tekemässä ja kun ne jää liiallisena ahdistuksena kiusaamaan, on pakotie usein reittivalintana. Tällöin juuri anteeksipyyntö ja anteeksianto jää toteutumatta kun syyllisyys sekä häpeä jää alitajuntaan kiristäksi, peittää todellisen kokemuksen ja viha jää hallitsijaksi mieleen. Kun yksilö tekee oman osuutensa olemalla rehellinen tositapahtumiin nähden, hänen on helpompi hyväksyä tapahtumat ja muisti armahtaa ihmistä, tulee unohtaminen ja vapautuminen, jos ei tule, alkaa toisen syyllistäminen ja syrjintä, mielen heijastaminen toiseen. Valhetarinoihin tai satuihin turvautuminen voi tuoda vapautumista niin kehittyneissä persoonallisuuksissa, ne ylentävät ihmistä liiallisesta ahdistuksesta, mutta eivät tuo totuudelle tilaa, enemmän vaikenemista ja ovat myös turvaa itselle, kun voi eläytyä esim. romantiikkaan, toiveiden paratiisiin.
Nuoret sanoivat, etteivät aikuiset kuule. Nyt meidän olisi syytä aloittaa kuunteleminen.
Olen ollut kymmenissä yhteisöissä töissä ja koulutuksissa tekemässä ihmissuhdetyötä. Kiusaamista on ollut kaikissa paikoissa enemmän tai vähemmän, eikä niihin ole osattu aina suhtautua vakavasti, ihmisen uhraaminen on ollut hyväksyttyä. Vaikeita asioita ei kyetä käsittelemään. Nuorista aikuisiin ongelmien ytimet jäävät usein käsittelemättä ja sitä on kaiken ikäisillä. Pääosin asiaa lähestytään yksilökeskeisesti, psykologisesti oireiden perusteella, se joka oirehtii pahiten, saa huomion, hiljaisia ei huomata. Sekä tunteiden kohtaamista, että käsittelytaitoja tarvitaan yksilötaitoina, opetusta siinä, käytännön harjoittelua, mutta yhtä tärkeää on miettiä tekoja selventäen mikä sallittua ja asettaa rajat käyttäytymiseen ja tekoihin. Tämän päivän raakuus on hirvittävää, mutta ei ne henkisen ja ruumiillisen väkivallan muodot ole helposti verrattavissa, eikä ole tarpeenkaan. Yhtä raskas kokemus se on kaikille, tekeekö joku itsemurhan tuskansa vuoksi, vai tapetaanko jokin.
Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjat, Virtahepo olohuoneessa, ja Virtahepo työpaikalla. Ne ovat vaikuttaneet paljon Suomessa ratkaisuja etsivien näkemyksiin, itsekin olen lukenut. En pystynyt hyväksymään sitä, että vaikeaa ongelmaa lähestyttiin häpäisemällä ongelmakäyttäytyjä, alkoholisti työpaikalla, josta tuli paljon harmia monille työkavereille. Hellsten kuvaa hyvin erilaisia rooleja yhteisöissä, mikä voi auttaa monia tutkimaan yhteisön ongelmia. Roolit syntyvät usein siitä, ettei omia tunteita kohdata, vaan otetaan valtaa toisen hallitsemiseen joko yksilöinä ja/tai keräten porukkaa ympärille tukemaan omaa ylivaltaa.
Yhdessä yhteisössä olin intensiivikoulutuksessa 40 vuotta sitten, missä tutkittiin yhteisön rooleja. Viimeisenä oli syyllisen rooli, johon pitkän vaikeroinnin jälkeen valittin minut. Useimmiten nämä intensiiviset syväkokemukset tuovat esiin asian todellisen laidan, sanoi ohjaaja. Minusta oli tullut taakankantaja yhteisön ahdistukseen, syyllisen rooli. Asiaa ei kuitenkaan osattu selvittää syvemmin. Vaikka monet asiat vaikuttavat meidän kokemuksiin toisen pahasta hylkimisestä, ja se on hyljeksitylle kuolemanvakavaa, sen oireet alkavat näkyä yhä vahvemmin. Pelko, jäykkyys, levottomuus, ylimielisyys, hyökkääväisyys, eleet, ilmeet, vetäytyminen suojautumisessa ym. tunkevat keholle viestimään oloa, mihin reagoidaan. Kun asiaa lähestyttiin vain yksilökeskeisesti, mikä oli vikana ettei toiset voineet hyväksyä, unohtui historia yhteisön kehityksessä. Kolme vuotta aikaisemmin olin yrittänyt sovittelijan roolia, eli valtataistelusta ulospääsyä, jossa huutovallalla otettin oma rooli, mikä johti yhä pahempaan valtataisteluun ja syrjintään, syntyi kuppikunnat ja kuplaantuminen, joihin minulle ei ollut tilaa. Joukon otti haltuunsa henkilö, joka johti mielikuvien kautta luokitellen ja mustamaalaten ja yhteisön jäsenet jäivät tarinoiden vangeiksi. Johtava halusi määrätä ja määrittää mikä oli sallittua ja mikä ei.
Syväanalyysissä ja terveissä kehityksissä merkitys, jossa yksilö valitsee tekonsa, on yksilöitymisessä kehittynyt halun ja tahdon kautta, jossa yksilö etsii merkityksestä tavoitteen ja tarpeen välistä, ei aina mielekkäästi ja tietoisesti. Vakavin asia on, kun yksilö on joutunut niin vakavaan psyykkiseen puolustukseen, ettei hän näe johdonmukaisesti asioita, ei muista kaikkea, vaan mieli on joutunut dissosiaatioon, eli siellä jokin osa kokemuksesta ottaa ylivallan, ja vaatii toistona sitä näkemättä muuta, ja linkittyy rooliin ohjaavaksi tekijäksi.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti