VASTUUNKANTO JA LIEVENTÄVIÄ ASIANHAAROJA

 

Ihan helposti ja kevyesti me vaadimme vastuuta ihmiseltä teoistaan, mikä on periaatteessa oikein, mutta sisältää niin monia ongelmia, ettei se ole itsestäänselvyys. Vapaus, valta ja vastuu kuuluvat eittämättä yhteen, mutta miten ne saadaan hyvään kompetenssiin todellisuuden ja totuuden huomioiden, että seurauksena olisi hyvinvointia niin ihmisille kuin luonnollekin. Oikeudellisesta näkökulmasta syyntakeettomuus on määritelmä, ettei ihmistä voida katsoa enää vastuulliseksi teoistaan, vaikka hän on ollut toiminnallisesti tekoja tekevä ja valtaa käyttävä, mutta ei olekaan tietoinen teoistaan, ei vastuullinen.

Näen ongelmia siinä, ettei valtaa käytetä oikein, vastuuta ei ole, eikä lait enää suojaa ihmistä, vapaus voi johtaa tuhoon. On monia tapoja häivyttää nämä, saada ihmiset tekemään omien arvojen mukaan, uskomaan käsittämättömiin ideologioihin. Tällöin haluan antaa ihmiselle vastuuvapauden, jos hänelle on syötetty väärää tietoa, uskoteltu epätodelliseen, opetettu käyttäytymään ihmisyydestä irrationaalisella tavalla valtaa pitävien vaatimuksesta tai olosuhteiden ehdoilla. Parhaita oppeja olen saanut elämään havainnoimalla, tunnustamalla tosiasioita, opiskelemalla. Aina asiat eivät ole edes vaikeita. Psykologian tutkija Johar kuvaa ihmisyyden todellisuutta ikkunan avulla, neliosaisena, itselle ja toisella näkyvä ja näkymätön. Erving Goffman loi teorian, jossa hän kuvailee yhteisön vuorovaikutuksia näytelmäksi, joita he esittävät rooleissaan, alla hänen esittelynsä.

On järkyttävää lukea, kuinka vähän saattaa olla tietoa, joihin valta ja vastuu oikeuttaa. Jokin aika sitten luin Helsingin sanomien artikkelin, ”olemme aamulla erilaisia kuin illalla” (löytyy twitter profiilistani, NaumanenR, myös Facebookista). Persoonallisuuden tutkimuksissa ei ole huomioitu sitä, mitä ihmiselle on tehty, on siellä yksi lause. Olen täysin vakuuttunut, että ainoastaan persoonallisuuteen tuijottavat ja tekojen vaikutuksen hylkäävät, niin populistit kuin ammatinharjoittajatkin saavat aikaan vakavia mielenterveysongelmia. Tätä asiaa kuvasi hyvin Finlandia palkittu Iida Rauma kirjassaan Hävitys.

Kun yhteisöissä on helppoja asioita, ne sujuvat ongelmitta, mutta vaikeimmissa asioissa menee sukset ristiin, alkaa hylkimiset, sulkemiset ja rangaistukset yksilökeskeisesti. Olin vuosikymmeniä yhteisössä, jossa oli hyvä henki, huumoria, toimintaa, keskustelua, välittämistä ja rakkautta, mutta sitten toin esiin traumani, kuinka ja miten se oli vaikuttanut muiden käyttäytymiseen ja suhteeseemme psyyken tasolla. Sain olla kiltti tyttö. Sitten suljettiin yhteisöstä pois, yhteisön eetos salli vain mukavia asioita, eikä ymmärrystä ollut roolien vaikutuksesta toiseen suhtautumisessa. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että joukon heikoin, vahvin, pelokkain, suuria himoitseva ja vallanhimoisin tai erikoisin alkaa johtaa ryhmiä, ei aina tietoisesti vaan peläten todellisuutta. Vapailla markkinoilla tämä on arkipäivää, johdattelu, kilpailu omasta asemasta. Kun ajattelen elämääni, en voi hyväksyä sitä, että ylhäältäpäin on saneltu, mikä elämässäni on hyväksyttävää, mikä määrä, mikä osa, mikä asia, minkä suhteen, kieli, tunteet, mieli, keho ilman kokonaisuutta. Itsemääräämisoikeus on mielenterveyden perusta.

Suomessa on perhevastaista politiikkaa, vanhempia saa murjoa moukarilla. En usko läheskään kaikkia väitteitä mitä vanhemmista väitetään, ne ovat osittain virhearviointeja ja suhteettomiksi paisuteltuja asioita. Vakaviin vanhempien ongelmiin on puututtava. Se sijaan olen vakavasti miettinyt sitä, miten paljon meillä ihmiset samaistuvat opettajiin. Hyvän ammattitaidon omaava henkilö tietää ihmisoikeudet, oppimisen alkeet ja antaa tilan ihmisyydelle.

Entä jos opettelet katsantokantaasi ottamatta negatiivista moralistista kantaa ihmiskuvasta käsin, hyvä/paha akselilla, toteat vain, että aistimukset tuottavat muistikuvaa ja mielikuvitus värittää sitä, yrität saada mahdollisimman totuuden mukaisen kuvan tapahtuma-analyysiin, et anna psyyken määrätä asiaa. Muisti nyt on vaan niin erikoinen, että siihen liittyy niin monia asioita, havaitseminen, aktivisuus, tahto, halu, entiset kokemukset, tavoitteet, tietotaitosi ja mitä muuta asiantuntijat osaisivatkaan kertoa, etsimisen ja kartoittamisen tie on ihan hyvä.

Syyllisyys ja häpeä, nuo sosiaaliseen kontrollointiin vahvasti vaikuttavat asiat, mistä ne syntyvät, miten syntipukit ja tarinat vievät meidät mielikuvituksen vyöryssä pois todellisuudesta, kaksinaismoralismi, jossa valtaa on annettu tarkkailijaksi toisen yli ja uhrataan yksilö. Asiaa ei voi yleistää ja uhrit, joita kohdellaan huonosti, eivät ole syypäitä toisten tekoihin, vaikka heillä olisi ahdistusta ja tuskaa, se ei ole omastatunnosta syntynyttä, vaan teon aiheuttamaa.

Raija

 

Helsingin avoimen yliopiston sivuilta määritelmää.

Erving Goffman (1959): Arkielämän roolit

"Tarkkaava oppilas, joka pyrkii olemaan nimenomaan tarkkaava ja avaa silmänsä ja korvansa ammolleen vain opettajan puheelle, kuluttaa voimansa tähän rooliin niin tyystin, ettei hän lopulta kuule mitään" (Sartre, sit. Goffman).

Erving Goffman syntyi Kanadassa vuonna 1922 ja kuoli Philadelphiassa 60 vuotta myöhemmin. Vuosiin mahtuu symbolisen interaktionismin koulukunnan puitteissa käynnistynyt tuottelias tieteellinen ura, joka usein luokitellaan enemmän sosiologiseksi tai antropologiseksi kuin varsinaisesti sosiaalipsykologiseksi. Mikrososiologia on useimmin Goffmaniin liitetty termi, joka merkitykseltään lienee yhteneväinen "sosiologisen sosiaalipsykologian" kanssa. Goffmanin mikroanalyysillä on joka tapauksessa ollut valtava vaikutus aikansa sosiaalipsykologiseen ajatteluun minän, sen esittämisen, roolien, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja laitostumisen alalla. Goffmanin sosiologisuudesta tiukasti kiinni pitävät myöntävät toki hänen olevan psykologienkin laajasti siteeraama klassikko.

Suoritettuaan perustutkintonsa Torontossa Goffman siirtyi Chicagon yliopistoon, jossa hän tapasi 1940-luvun symbolisen interaktionismin suuret nimet. Herbert Blumerilta Goffman omaksui "pehmeän" aineiston käytön: mm. kaunokirjallisuudesta, erityisesti elämäkerroista, päiväkirjoista, vapaista haastatteluista ja osallistuvasta havainnoinnista koostui Goffmanin menetelmävalikoima. Välitön "kasvoista kasvoihin" -vuorovaikutus kiinnosti Goffmania eniten, ja vaikka Blumer arvostelikin tätä rajoittuneisuutta, ei hän voinut suojattiinsa vaikuttaa. Ihmisenä Goffmanin sanotaankin olleen luonteeltaan vaikea. Taipumus olla eri mieltä ja riitaantua lähipiirin kanssa ehkäisi sittemmin oppilaiden kerääntymisen hänen ympärilleen ja koulukunnan muodostumisen.

Rooli-käsitettä Goffman tulkitsi Blumerin tapaan väljästi, roolin ollessa lähinnä viitekehys, jonka sisällä oli tilaa luovaan vuorovaikutukseen muiden kanssa. Varsinaisena tutkimuskohteena Goffmanilla oli kasvoista kasvoihin -tilanteiden rakenne, "vuorovaikutuksen järjestys", josta hän jatkuvasti oli kiinnostunut. Viimeisessä artikkelissaan 1983 Goffman laajentaa face-to-face-rajausta puhuen body-to-body- interaktiosta ja samalla myös välittyneistä sosiaalisista tilanteista.

Nuori Goffman harjoitteli kenttätyötä chicagolaisen etnografikoulutuksen sääntöjen mukaan sekä suuressa sairaalassa, Las Vegasin pelikasinolla että perinteisellä maaseudulla. Shetlannin saarille suuntautuneen antropologisen kenttätutkimuksen tuloksiin pohjautuva teos The presentation of self in everyday life oli ilmestymisestään (1956 ja 1959) asti menestys. Goffman vertaa vuorovaikutusta näytelmään: "Kenties ihan koko maailma ei ole näyttämöä, mutta on vaikeaa osoittaa, missä suhteissa näin ei ole". Tämä ns. dramaturginen lähestymistapa esittää ihmiset näyttelijöinä, usein melkoisina teeskentelijöinä tai ainakin omaa rooliaan erilaisin tehostein korostavina - laskelmoidusti tai spontaanisti. Kaikki sosiaalinen läsnäolo muiden havaintojen kohteena on näyttämöllä oloa, ja ihminen/näyttelijä pystyy yleensä itsekin arvioimaan omaa esitystään ja tarvittaessa muuntelemaan sitä.

Jo ennen bestsellerinsä kirjoittamista Goffman oli kiinnostunut statussymboleista, jotka ilmaisevat ammatillista asemaa, mutta joita voidaan käyttää myös vilpillisiin tarkoituksiin: "Yhteiskunta on järjestäytynyt sen periaatteen mukaisesti, että kenellä tahansa yksilöllä, jolla on tietyt sosiaaliset piirteet, on moraalinen oikeus odottaa muilta asiaankuuluvaa arvostusta ja kohtelua." Ehkä tärkein kaikista Goffmanin käsitteistä on "vaikutelman hallinta". On suuri ero sillä, jos joku luo vaikutelman tai hänestä syntyy tai jää vaikutelma. Yksilö pyrkii säätelemään sitä informaatiota, joka hänestä välittyy yleisölle; vaikka Goffman kuvaisi pätevän lääkärin toimintaa, hän keskittyy toiminnan niihin puoliin, jotka enemmänkin luovat vaikutelmaa kuin ovat työtä itseään.

Jokaista käyttäytymisemme yksityiskohtaakin voidaan käyttää vaikutelman hallintaan. Asentomme, ilmeemme, liikkumisemme, kaikki viestii kanssaihmisillemme - varsinaisen, peilin edessä valitun "julkisivumme" (asu, korut, meikit) ohella. Kotimme, huoneemme, työpöytämme ovat näyttämöä, jolla luomme haluamamme vaikutelman. Teatteri-analogian mukaisesti jokainen meistä on näyttämöllä, tietyn esityksen kannalta "esillä" tämän esityksen yleisölle, mutta ei jatkuvasti. Näyttämön vastakohta on tausta-alue, jolla esityksestä voidaan luopua, rentoutua tai suunnitella seuraavaa näytöstä. Tiimi on yhteistä esitystä yhteisin säännöin ja symbolein toteuttava joukko ihmisiä - perhe, työryhmä tai vaikka ystävättäret tausta-alueella peilaillessaan, kohentaessaan näyttämövarustustaan ja miehistä puhuessaan, mutta jo heti ensimmäisen miehen tullessa näköpiiriin taas esiintymisvalmiina "näyttämöllä".

"Kasvot" on eräs tärkeimmistä käsitteistä, ja Goffman määritteli vaikutelman hallintaa lähellä olevan termin "kasvotyö". Kasvojen säilyttäminen on rooliesityksessä keskeistä, oman roolin eheys ei saa esityksessä särkyä, mutta toisaalta myös vuorovaikutuskumppanin kasvoja on kunnioitettava. Arkielämän rooliesityksissä olemme samanaikaisesti esittäjän ja yleisön rooleissa.

Goffman luonnehti minää toisin kuin psykologit: "Oikein lavastettu ja esitetty näyttämö johtaa yksilön tulkitsemaan minän esitetyn hahmon ominaisuudeksi, mutta tämä ominaisuudeksi lukeminen - tämä minä - on kyseisen näyttämön tuote eikä sen syy". Goffman jakaa minuuden esittäjään ja roolihenkilöön. Esittäjä on huolissaan vaikutelman uskottavuudesta, roolihenkilöllä puolestaan on erilainen "ideaalinaamio" eri näytelmissä. Minuutta esitetään usein vilpittömästi pyrkien antamaan totuudenmukainen kuva itsestä, ja vaikka esitys ehkä onkin hieman erilainen erilaisissa tilanteissa, on valinta esittäjän oma. Roolihenkilö ohjautuu muiden odotusten mukaan, usein kyynisen tietoisena roolistaan ja kulloistakin roolia ohjaavista pyrkimyksistä.

Goffmanin teoksista välittyvä ihmiskuva on syystäkin askarruttanut sosiaalipsykologeja: missä on identiteetti, jolla olisi jatkuvuutta? Mitä on aitous tai vilpittömyys? Tärkeintä on, että yleisö pitää, tai ainakin osoittaa pitävänsä esitystä aitona. Toisen esityksen myötäileminen takaa vuorovaikutuksen sujumisen: tahdikkuus tahdikkuudesta, kuten Goffman sanoo. Sekä omien että toisen "kasvojen pyhyys" on Goffmanin tuotannon keskeinen periaate aina 1955 ilmestyneestä On face work -artikkelista alkaen.

Stigma-teos on varsin lähellä goffmanilaista "koko maailma on näyttämö"-ajattelua. Stigmatisoinnin, poikkeavuuden sosiaalisen tuottamisen ohella Goffman käsitteli totaalisia yhteisöjä teoksessa Asylums (suomennettu osaksi pamflettina Minuuden riistäjät). Totaalisten yhteisöjen laitostavan vaikutuksen Goffman näkee seurauksena sääntöjen ja roolien oppimisesta. "Mielisairaan rooli" laitoksessa on verrattavissa mihin tahansa näytelmärooliin; vaikka kirjoittamattomat säännöt eivät olekaan valmiin skriptin muodossa, oppii potilas roolin henkilökunnalta, vastanäyttelijöiltään nopeasti. Moraalinen ura on tietoisuutta mistä tahansa stigmasta ("poltinmerkistä", joista mielisairaus on yksi esimerkki) ja sen omaa elämää ohjaavasta vaikutuksesta. Näillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia itsestä välittyvän vaikutelman hallintaan - toisin sanoen meidän muiden käytettävissä olevia keinoja minän esittämiseen.

Muissa teoksissaan Goffman analysoi vuorovaikutusrituaaleja (Interaction ritual), tilanteiden tulkintaa sääteleviä kehyksiä (Frame analysis), puheen muotoja ja mainonnan piiloviestejä. Kaiken vuorovaikutuksen, erityisesti keskustelun, merkitys riippuu osapuolten yhdessä määrittelemästä tulkintakehyksestä. Useista mahdollisista päällekkäisistä kehyksistä voidaan tilanteen mukaan valita sopivin, ja tilanteita hallitseva voi myös vaihtaa kehystä joustavasti.

Goffmanin työtapana oli kirjoittaa kielellisesti erinomaisia ja hauskoja, mutta sisällöltään ja rakenteeltaan äärimmäisen polveilevia esseitä. Goffmanin sävy ja sanoma, tragedia ja komedia, vaihtuvat tekstistä toiseen. Erilaisia rooleja ja niiden esittämistä lieneekin vaikeata käsitellä johdonmukaisesti edeten. Paitsi että sosiaalipsykologi/sosiologi Goffman tutki vuorovaikutusta, häntä on syystä luonnehdittu myös jutunkertojaksi ja silmänkääntäjäksi - osoittaahan hän meidän kaikkien jokapäiväisessä elämässämme noudattavan itseämme yllättäviä "rituaaleja", joista vuorovaikutuksen järjestys koostuu.

Komedia ja tragedia kehystävät myös Goffmanin teoksesta toiseen vaihtuvaa sanomaa. Siinä, missä Arkielämän roolien lukija kokee odottamattoman hupaisan mahdollisuuden katsoa vuorovaikutustilanteita ja itseään peilistä, on Minuuden riistäjät sen kääntöpuolena kuolemanvakava puheenvuoro yhteen rooliin tuomittujen laitosasukkien puolesta. Ironian ohella dramaturginen analyysi tarjoaa näin Goffmanille myös tilaisuuksia painottaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

 

© Marja Ahokas