MIELEN PERÄSSÄ

 

½ tunnin kirjanen

Minun on pakko kirjoittaa, sillä ikäni vuoksi kuoleman herra kolkuttelee oveni takana, enkä tiedä milloin aikani on siirtyä ajasta iäisyyteen, taitaa olla jo kiire. En tee tätä itseäni ylentääkseni, vaan kerron siksi, ettei tällaista tietoa ole saatavilla tieteen eikä uskontojenkaan puolella, heikko-osaisten ihmiskuvaa. Haluan kertoa sellaisia asioita, joita ei kerrota yleisesti, niitä ei arvosteta, kun ne eivät ole syntyneet mikroskoopin alla, eikä niitä ulkopuolinen ole analysoinut. Minä en usko tällaiseen objektiivisuuteen, jossa vain tiede osaisi mitata ja nähdä sekä kuulla oikein asioita, en usko tutkimustilanteessa syntyneeseen valintaväitteeseen, kun mieli repii aistien kautta kaiken palaseksi, ja mielen pakkosyöksyt ovat sattumina valitsevia. Päivittäin törmään näkemyksiin, joissa sanoja käytetään väärin, eri yhteydessä kuin ne perusteissa merkitykseltään tarkoittaisivat ja tulkinnat mahdollistuisivat mahdollisimman lähelle totuutta. Usein näkemyksien synnyttäjinä on moralismi, jolla ulkopuolelta moukaroidaan lekalla ihmisen ajatuksia ja mieltä, muistia ja kieltä, se on sitä ylimielisyyden syntiä.

Tiedän, ettei moni jaksa lukea ajatuksiani, moni jaksaa. Olen saanut ylimielisiä ohjeita, lopeta tuo kirjoittaminen, olet hullu, kaikki nauraa sinulle, sillä olen kirjoittanut myös heikkoa tekstiä, kun mieleni oli hajalla. Olen tottunut siihen, että pääosa elämästäni on ollut puhumisen estämistä asioista, joita salataan ja rankaisuja on tullut ja tulee yhä itseilmaisusta, sulkemista ulos, häpäisemistä, sillä niin suuria ovat ihmiset, että he katsovat tietävänsä, mitä mielessäni tapahtuu, mitä tunnen, ja mitä tarkoitan sanoillani. Suurin osa tulkinnoista on uskonnollista moralismia, perin ihmisyyttä, mutta myös tieteellistä analyysiä, jossa uskotaan ulkopuolelta tiedettävän kokemukseni. Psykologian opettajani neuvoi, ettei pelkoa saa näyttää. Silloin tajusin, ettei hyväosainen ymmärrä välttämättä mitä paha pelko tekee, kun sitä ei voi enää hallita, kun se on juurtunut niin syvälle kehoon, ettei mikään ohje enää auta, eikä voi valita pelkääkö. Onneksi sain lääkettä rentoutumiseen tabletteina.

Olen surullinen, etten tule kuulluksi. Milloin ihmisestä on tullut niin suuri, että ajattelee tietävänsä toisen ajatukset, tunteet ja mielen kokemukset, mikä minulle kerrotaan minusta, opetetaan puhumaan yhteisössä tulevista ongelmista muissa yhteisöissä, pääasia näyttä olevan, ettei ongelmia kohdata. Minua on auttanut se, että olen opiskellut ja lukenut mielen teorioita ja en ole löytänyt niistä itseäni kuin osittain, vain parempiosaisen ihmisen havaintoja ja tulkintoja, vallan ideologiaa, ja lopulta saanut takaisin kyvyn hallita ja ymmärtää ajatuksiani sekä kokemuksiani tunteiden ja mielen osalta, kun aika ja harjoitus on tuonut kyvyn ja ympäristö mahdollisuuden. Laiskuudesta ei voi minua syyttää, sillä mieli ei ole mahdollistanut vakavan väkivallan jälkeen tasapainottumista. Voisin kirjoittaa mielen tuhoutumisesta loogisen selvityksen, miten kaikki taantuu aina lamaannukseen saakka solutasolle. Syväanalyysien ihmistieteissä tutkitaan syvältä ja todellisena ihmisyyttä, kokemuksen kehittymistä kokijan itsensä näkemyksenä, mutta arkitodellisuudessa sitä estetään. Kokemuksissani vaikuttaa paljon se, miten ympäristö suhtautuu, toimii ja sitä ei haluta julkisuuteen, koska se aiheuttaa syyllisyyttä tekijöille ja menee maine. Minusta ihmiset ovat vastuussa teoistaan. Ja vain tulemalla tietoiseksi kokemuksistaan sekä teoistaan ja tunnustamalla todelliset tapahtumat, ymmärrämme niitä ja niiden yhteyksiä itseemme ja muihin. Se on totta, että koemme häpeää ja syyllisyyttä, se voi olla liiallista, ja sitä ei kestä, se voi olla myös häpeämättömyyttä, mutta tiedän, että se voi olla myös valhetta, kaksinaismoralismia, kun nostaa itsensä toisen yläpuolelle, käydään pyytämässä anteeksi syntinsä muualla ja jatketaan tuomarointia ja juoruillaan vain takanpäin. Mieleni on murtunut sosiaalisen vallan alla, särkynyt ja taakkani on tullut liian suureksi, olen joutunut kantamaan toisten taakkaa, en valiten, vaan ympäristön vaatimuksesta, rikkoutumiseni on vaikuttanut muiden reaktioihin. Puolustamisestani on rangaistu julmasti.

Minua ohjeistetaan, että pitää olla kärsivällinen, kestää, unohtaa ja olla hiljaa, ettei muut kärsi. Arvostan kuitenkin elämää ja sitä, että ihminen saa elämänsä aikana elää sen. En ymmärrä, että uhrataan oma elämä, kun arvot eivät oikeuta ihmisarvoa. Miksei ihminen voi jokseenkin luonnollisella tavalla hyväksyä sitä mitä on, vajavaisena, kehittyvänä, muuttuvana, tavoitteellisena? Meillä kaikilla on puutteita, pitäisikö palata apinakaudelle ja tyytyä ääntelyyn ilman kielen kehitystä, saako mieli olla olemassa, mielihyvän kokeminen, minkä tiedetään alkavan jo sikiökaudella. En ymmärrä kuinka koko ajan ilmenee tarkoituksenhakuista ihmisyyden eri puolien väheksymistä ja/tai liiallista jonkun puolen korostamista ja keinotekoisestikin tarpeita luoden yhteiskuntaa ja/tai kaupallisuutta varten.

Kehon yliaistillisuus on usein ahneuden taustalla tahdon kautta, mutta myös psyyken puolustuksesta tulleena, ja ne ovat täysin erilaisia ilmiasultaan, heikot on särkyviä, vahvat kuin kiveä, ja vahvat käyvät heikkojen kimppuun musertaakseen. Ihmisessä on sekä heikkoutta että vahvuutta, mutta sitten on ääripäät, heikko ja jaksamaton, vahva ja jaksava. Mutta heikkous voi näkyä varmuuden ylikorostumisena, on varottava tulkitsemista, parempi kuunnella ihmistä itseään. Erikoisinta on se, että ne sekoitetaan kapeasti ja moralistisesti valinnan, halun ja tahdon, hyvän ja pahan taisteluksi. Se minäkuvien viidakko on kuin pakotie sille, ettei tarvitse tuntea vastuuta mitä teemme ihmiselle vallanhimossamme.  Miksi ei ole ikään kuin lupa kertoa siitä, kuinka käyttäytymisemme, valinnat, halua/haluttomuus, tahto/tahdottomuus ovatkin jääneet loukkuun mielen pakkopaitaan, mikä on vallan avulla kehitetty vain tietynlaiseksi vallanpitäjän vaatimuksesta. Käyttäytyminen ei ole ainoastaan mallista tullutta, suurin vaikute on kohtelulla. Kun mielestä näkyy vain vaikeroiva mieli, sen oireina levottomuus, huuto, aggressiivisuus, kun itseä ei ole, ei itseilmaisun vapautta, kun ei saa havaita ja kertoa, mitä tapahtuu, vaan on uskottava ja toteltava vallanhimoisen tarinaa, se tuo syyllisyyttä kaikille. Silloin kun mieleni oli muuttunut fyysiseksi kivuksi, kun olin menettänyt oppimiskykyni, puhekykyni, kehoni hallinnan, kehonkuvani, aistimukseni kehonkielessä vuorovaikutteisena ja ilmaisukykyni. Kun kaiken taustalla oli ja on se valta, jota sosiaalisena kontrollina harjoitetaan. Kärsimystä on jokaisella, mutta sitä on toiselle enemmän kuin toiselle, joku voi murtua täydellisesti ja sen olen kokenut, itseni katoamisen, jäänyt vain biologiseksi torsoksi, jossa solut jakautuvat, mieli ja tunteet katoaa ja ihmisyyttä ei enää ole henkisenä. Kun olin vain yhteisöarvojen toteuttajana vallan väärinkäytön alla, kunnioitusta ei ollut ja kun sain julmat rankaisut, sitä oppi olemaan hiljaa. Muistan kun kaiken tämän hiljaisuuden ja puhumattomuuden jälkeen päätin kirjoittaa kokemukseni kirjaksi, omakustanteena, kun se ei kelvannut kustantajille, sain vain häpäisyä osakseni, eihän sellaista saa kertoa. Eräänä iltapäivänä tulin töistä kauppakeskukseen, jossa kirjakaupassa kirjani oli myynnissä. Johtava työkaverini tuli kaupan ovesta kirjani kainalossaan. ”en minä tätä lue, hain vain työkavereilleni”, lausui hän kuin pelästyneenä, että oli ollut kiinnostunut asiasta. Se sattui erityisesti juuri silloin, kun oli saanut hylkäyksen kustantamosta, olin vereslihalla ja haavoilla.

Haluan kertoa erosta vapaan valinnan ja pakotetun sekä alistetun käytöksestä, niiden ero on valtava, sitä kuinka särkynyt mieli näkyy erilaisena kehonkielessä ja käytöksessä. Kuinka se näkyy särkyneellä muistin katkoina, lauseiden puuttumisena, hahmotuksen katoamisena, kehonkielen vapinana, kehon hallinnan menetyksenä, levottomuutena. Alkuvaiheen mielen nousussa näkyy itsen ylikorostumista, sen jälkeen, kun on noustu solutasolta mielen vertaiskuvallisiinkin kuviin, ääntä huutona, halua sanoa näkemys, asenteissa väitteenä, narsistisen näköistä käytöstä, jossa rikkinäisen olemuksen päällimmäinen ilmitulo on näkyvillä, mutta sisimmän poissa ollessa todellista minuutta ei ole, vain hapuilevaa ja rakoilevaa yritystä, ja yhteys sisimpään on poikki. Se on sosiaalisen ylivallan ja huonon kohtelun tuoma ongelma, kun itsemääräämisoikeus riistetään.

Kerron siitä mielen pakkopaidasta, johon sosiaalinen valta ja itsemääräämisoikeuden riisto tuhoaa ihmisen kyvyt olla ihminen, inhimillinen olento. Joskus ilmaisin asiaa niin, että se on kuin mekko, rikki revitty ja rypistynyt, kun en vielä osannut tieteellisiä termejä; naamio, se on psyykkisen puolustuksen tulos, opittua,  mikä on erotettava roolista, minkä voi valita osittain, jos on tietoinen, jos on oikeus valita. Roolin määritelmä on se, että on annettuja ja otettuja, epävirallisia ja virallisia. Kun tulin äidiksi muistini menettäneenä, äitiys karttui vain kuin takkia päälle lisäten jatkuvasti uudelleen, kuoreksi, jossa ei ollut todellista osaamista, sillä sisäistä minuutta ei ollut. Muistan kuinka tein lapselle villapuvun, se oli täysin epämäärinen, hihat eripituiset, muodoton.

Yhteisövallassa pääosin mielikuvakuljettajat tulee johtamisesta, epävirallisena ja virallisena, jossa mennään lauman mukana, joku vainomaisesti harhojaan tukien ja ihmisten tietoisuutta ohjailemalla ennakkoluuloisesti. Yleisesti näkemyksenä on, että ihminen aina valitsee nämä. Olen täysin eri mieltä, on psyykkinen todellisuus, liiallinen luottaminen vain omiin kokemuksiin ja/tai tarinoihin ja vallan kautta kehittynyttä. Ulkopäin tarkastelu ja toisten vallan alle alistaminen tuhoaa valintakyvyn, olen noussut sieltä ylös omin voimin, auttajat ovat yrittäneet estää sitä. Mitä mielen nousu on, ylösnouseminen solutasolta, kun on menettänyt kehonkuvan, sanakielen, sosiaalisen jakamisen oikeudet, osallisuuden. Siksi en voi hyväksyn minän hävittämiseen pyrkiviä teorioita, toki itsekkyyttä ilmenee, mitä voi laimentaa, mutta se on eri asia vallanpitäjällä ja alistetulla, jolle ei anneta itsemääräämisoikeutta, arvoton ei saa valita, häntä rangaistaan itseilmaisusta, ja omista valinnoista. Ja tämä moralistinen ojentaminen itsensä menettäneelle voi olla lopullinen tuomio ja tuho.

Erityisesti paneudun tässä auttamisen ongelmaan. Miksi auttaminen ei onnistu? Joku viisastelija sanoi, että typerää uskoa auttamiseen, parempi on parantaminen. Sanoilla ei ole väliä, jos ei edes tiedosta, mikä on ihmisen oikeus ihmisyyden olemassaoloon. Tämä ammattiasiantuntija parantamisen saralla ei kuitenkaan osaa kunnioittamisen taitoa, vaan halveksii julkisesti ihmisiä, näin ei ole parantamisen kykyä, jossa autettava voisi nousta ylös. Kun aiheutetaan häväistylle aggressioita tiukalla vaatimuksilla, mielestä pintaan voi nousta niin vahva aggressio traumojen kautta, kuten itselläni pahassa alistamisessa, ettei synny motivaatiota, syntyy pakkosyöksy ja aivojen yliaktivaatio, jossa ei saa kootuksi ajatuksiaan, jossa ihminen joutuu yhä tuhoavampaan mieleen.

Katsoin osan kuningas Charlesin kuninkaaksi kruunaamista. Parasta siellä oli ohjeistus kirkon taholta, miten syntyä palvelijaksi. Pahinta siinä oli se prameus ja maallisen vallan symbolit, johon niin monet sortuvat, mikä houkuttelee ulkoiseen koreuteen ja hierarkkiseen ylivallan käyttöön ja tavallaan ylimielisyyteen sen kautta asenteella; me paremmat ihmiset, me valvomme teitä heikkoja ja huonoja.

Haluan kertoa siitä, kun mieli kuolee ja on vain kehoaistimuksia, ei ole mielihyvää, ei sisäisen ilon tuntemusta. Kun itsemääräämisoikeus riistetään, miten ihminen menettää kykynsä valintaan mielen murtuessa. Niin kuin dementoitunut voi kertoa sen yliaistimuksin, sisäisestä kokemuksen puutteesta, jolloin muisti on kadonnut, kun aistimukset eivät näy sisimpään. Kun sisäinen mielikuvitus ja mielihyvä katoaa, lukemisesta tulee harppovaa, toistavaa ja luetusta nousee vain tärppejä, joihin usko kiinnittyy, toki se on myös kasvamisen ja etsimisen tietä ja kuuluu elämään, joskus hyvinkin. Muistan selkeästi ajan, kun lukeminen oli vain toistomaista näkemistä, josta jäi mieleen vain joitakin osia, mitkä sopivat tukemaan omaa muistia kokemuksen kautta, ja koko tarina ei jäänyt mieleen oppimisena, tiede kutsuu sitä valikoivaksi muistiksi, minä kutsun sitä tuhoutuvaksi ja siihen joutuneeksi mieleksi, josta lohkoutuu pois osia, kun minuus ei rakenna, pidä koossa. Tarvitaan monipuolista aktivoitumista eri menetelmin, musiikki, kuvat, sanakieli, toiminnallisuus. Kun yhteyttä sisimpään, mielihyvään/mielikuvitukseen ei ole, muisti alkaa kaveta, se pirstaloituu, muistikuvia tippuu pois, ja ihminen alkaa elää kuin ruumiillaan, josta kirjoitin kirjassani, ruumisolento. Se on roolien alla elämistä, mitä yhteisö sallii yksilölle. Ei normaali erimielisyys ihmisiä hajota, se tulee julmien rankaisujen kautta, joksi lasken ulossulkemisen, puhumattomuuden, rooliin pakottamisen, tai/vain fyysisen toiminnan kautta toiminnan.

Kun kauhu asui sisälläni, reagoin kauhistuttaviin asioihin voimakkaasti, syntyi lisää kauhua, joista muut kärsivät ja psyykeni vaurioitui lisää ja kun sitä ei voinut hallita omassa käyttäytymisessä, kun se oli pahimmillaan, kauhu tuli pelkoa täynnä olevasta mielestä kuin heijasteena, kauhuna takaisin. Kokemuksiani on koko ajan pahentanut se, ettei asioita käsitelty, ”sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee”, ne jäivät traumoina muhimaan psyykessä. Minulla ei ollut täydellistä unohtamisen taitoa, oli liian paljon järkyttäviä asioita, jotka pysyivät muistissa. Ja toisaalta, en halunnutkaan unohtaa vääryyksiä mitkä rikkoivat minuuttani, eikä sitä lopetettu, annettiin jatkua, toki unohdin ja annoin anteeksi pienet asiat, vahingot, jotka eivät olleet tahallisia ja ylivaltaa. Ihmisyyden menettäminen, unohtaminen ja tavallaan ainoastaan tulevaisuuteen suuntautumisena nauttimaan elämästä, on kuin tekisi rikoksen psyykelle ja jättäisi trauman tekemään tuhoa mieleen. Eikä menneisyyttä voi unohtaa, jos trauma aktivoidaan kokoa ajan halveksumalla ja estämällä itseilmaisua ja sitäkin ihmettelen, miksi ei saa menneisyydestään löytää takaisin luovuuden poluille ja herkkään kokevaan lapseen.

Syvimpänä kehotilassa on tietenkin lihakset solutoimintoineen solujakautumisina, aivot, joiden toiminta takaa kehon hallintaa aina liikkeiden aikaan saamiseksi, toisinpäin lienee harvinaista. Minäteorioista olen mieltynyt nk. kolmijakoon, se, ego, yliminä, joita katselen eri kehitysalueiden kautta, kieli, mieli, tunteet, sosiaalisuus. Mieli ei voi toimia, jos ei ole tahtoa eikä halua sisäisestä itsestä tulleena, sen juuret ovat syvällä tiedostamattomassa, mihin ei voi vaikuttaa tietoisesti. Kun tämä estetään, tuhotaan tai ei saa kehittyä, kehoharjoitukset kaikilta osin ihmisyyteen jäävät yksipuoliseksi ja toistavaksi, sokeutuvat ja näkevät maailmaa vain niiden muistikuvien kautta vajavaisesti, lopulta voivat monilta osin hajota, kadota ja tuhoutua kokonaan. Eri kehitysalueiden tuleekin toimia vuorotellen, ettei kokonaisvaltainen toimintatapa ota valtaa tai tule liian stressaavaksi, jännitettä syntyy liikaa eikä yksilö kykene saamaan yhteyttä sisimpään, ei ole tapahtunut eriytymistä, tai se on liiallista, irti kokonaisuudesta.

Sosiaalisen vallan ongelmia ei haluta tuoda esiin, ei tekoja, joita teemme toisillemme enemmän tai vähemmän vaurioittavasti. Se on tyhmyyksien tyhmyyttä, se vaurioittaa kaikkien mieliä silloin kun kohtelu on ilkeää ja aliarvostavaa. Se tuo syyllisyyttä ja häpeää, sitä emme pääse pakoon, jos haluamme tervehtyvämpää elämää, mitä sitäkin  voi olla. Näyttää siltä, että ihmisestä on tehty testikappale, jossa vain mitataan, kuinka paljon hän kestää kärsimystä ja kidutusta, ja ellei kestä, hän on sairas mieleltään, tekijänä ja kohteena. Katsoin joku aika sitten psykiatrian historian dokumentin. Sairaaksi luokiteltiin se, joka ei kestä sitä, että saa tappaa toisen ihmisen. Ihminen on vain hetkittäisten tapahtuminen testissä, joista arviot luodaan, ei mitään kokonaiskehityksen arviointia ja pitkän matkan linjausta, vain satunnaisista tiedoista näkemyksien luomista.

Kun mitään illmaisuoikeuksia ei ole sanakielen avulla ja yhteys ihmiseen on katkaistu eläimeksi, ihminen lamaantuu lihasmöykyksi, itsetunto tai ohjauksen menetelmät eivät auta, jos mieleen ja itseilmaisuun ei ole oikeutta, eikä sitä mahdollisteta eikä tueta.

Raija