PIKKUPIERUJA

 

Tuntuu siltä, että elämä on jatkuvaa väärinkäsitystä, vuorovaikutusten epäonnistumisia, tulkintoja, onnettomia yhteensattumia, vallan väärinkäyttöä, epätietoisuutta, tiedon väärinkäyttöä ja enemmän mielikuvitusta kuin totuuden etsintää. Siksi minusta on outoa, että pilkataan uskontoja ja pidetään ihmisten mielikuvitusta tavallisessa arjessa (mieli on ehdoton edellytys ihmisen kokemukselle ihmisyytensä löytääkseen) kuin suurena totuutena, että sen varaan lasketaan maailman järjestys ja vallan käyttö. Kummassakin on vaarana sokeutua, paeta ja kierrellä totuutta. Totuuskin on raskasta, mutta raskaampaa on mielikuvituksessa eläminen, muistit ovat kummallisuuksia täynnä, sekoituksia todellisuudesta, josta ei ota pirukaan selvää. En ole elämässäni nähnyt yhtään ihmistä, joka ei harhautuisi muistinsa kanssa. Ihmiset kulkevat päämäärättä, ilman tavoitteita, sattumien virrassa, usein ilman johdonmukaista tarkastelua, uskovat ja todistavat irrationaalista tietoa vain omien juurtuneiden käsitystensä tueksi, eivätkä tutki, onko asia totta vai kuvitelmaa, osin se on vapaan mielen ehto toimia vapaana. Itsensä ymmärtäminen ja asioiden oppiminen vaatii työtä. Jo yksistään menneisyyden muistaminen ja siitä oppiminen on vaativaa. On paljon helpompaa keksiä uusia mielikuvia, kuin kaivaa niitä menneisyydestään.

Elokuvassa Rautanaamio joku näyttelijä sanoo, etsi totuutta, älä todisteita.

Tietoisuuden ymmärtäminen ei ole helppoa, kun siihen lisäksi liittyy tiedostamaton puoli, emme aina itsekään tiedä mitä sisällämme oikein virtaa, uutta ja vanhaa vaeltelee muistissamme, ja jonkinlainen konsensus on hyvä olla järjen säilyttämiseksi. Katsoin dokumentin tiibetiläisestä lääketieteen tutkimuksesta, jossa tutkittiin kuolemaa. Kuolema oli päätös, jossa henkilö meditaation avulla saattoi itsensä ruumiin kuolemaan. Siinä eroteltiin mielessä hienojakoinen ja karkeajakoinen puoli. Kun ihminen oli todettu kuolleeksi länsimaalaisen lääketieteen menetelmin ja tutkittiin kuoleman jälkeen ihmistä, sydän oli lämmin vielä monta päivää. Sen katsottiin ilmentävän mielen olemusta. Minulle se tarkoitti enemmän sydämen vahvuutta, mutta en ymmärräkään kaikkien ulottuvuuksien syvätietoisuutta ja haastetta, mikä siinä kertoo tietoisuuden olevaisuudesta. Aivokeskeisyys ei aina ole viisasta, eikä vallankaan minun järkeni, olen oppinut suomalaisesta lääketieteestä tiedon jyväsiä, enkä halua julistaa sitä ainoaksi oikeaksi.

Näyttää siltä, että olemme jatkuvasti epätietoisia, se kuuluu ihmisyyteen. Olemme erilaisia, ymmärrämme asioita toisin kuin toiset, ja sen ei pitäisi viedä meitä erilleen vaan voisi olla ilo, kun toinen näkee toisin, opimme toisilta, mutta se ei tarkoita, etteikö meidän näkemyksiä saisi kyseenalaistaa kohtuudella ja perustellusti, antaa ajatusten virrata välillä hullustikin, sillä hulluus on aina vieraanamme ja sitä tulee kunnioittaa, siellä voi piillä viisautta. Hulluus ja viisaus asuu samassa päässä.

Kerron pari esimerkkiä elämästäni lääkärin vastaanotolta. Ne eivät ole imartelevia lääkäreitä kohtaan, mutta ovat yksittäistapauksia, mitä ei tulisi yleistää kaikkia lääkäreitä koskeviksi, älköön leimattako heitä näiden perusteella, eikä minua hulluudestani. Olen saanut erittäin hyvää palvelua ja tukimusta monien lääkärien ammattitaidolla. Tarkoitukseni on avata sitä problematiikkaa, mitä kohtaamme jatkuvasti ihmisten välillä, koska mielikuvat synnyttävät aina erilaisia yhteyksiä, se on vain ihmisyyttä. Lääkärien koulutuksessa alettiin panostaa enemmän vuorovaikutuksen kehittämiseen vasta 1990 luvun jälkeen. Itse näen parhaana tutkimismenetelmänä ihmisen ymmärtämiseksi sen, että kuunnellaan tarkoin moralisoimatta, tutkitaan, mitä on ihmisen ajatuksien ja kokemuksien taustalla.

Yhdessä parisuhteessa oli vaarana, että olisin tullut raskaaksi, mikä ei siinä elämänvaiheessa ollut mitenkään hyvä asia. Koin hirveää pelkoa, kun yhtäkkiä aloin tuntea liikkeitä vatsassani, epäilin sikiön liikkeiksi. Silloin olin palaamassa pahasta traumasta, jossa olin ollut pakkoroolissa, kehollisesti jähmettyneenä, ja tuntoaisti alkoi palaamaan. Aloin tuntea ilmavaivat, pierut vatsani uumenissa ja ne säikäyttivät pahanpäiväisesti, nuo ilmatykityksen mestarit. Lääkärin olisi pitänyt tutkia, mikä oikein saa elimistön kokemaan niin vahvasti ilmavaivat, eikä tuomita luulosairaaksi. Liika jännitteisyys kehossa toi jopa kipuja elimistöön ja lopulta selvisikin laktoosi-intoleranssi. Yksi työkaverini sanoi kerran, että häntä jännittää niin paljon, ettei saa edes pieraistua.

Toinen tapaus sattui neljännesvuosisadan ikäisenä. Oli paljon fyysisiä oireita ja elimistö ei toiminut niin kuin terveellä tavalla toimisi, se vaati tutkimuksia. Vikaa etsittiin ja kuvattiin, kuten maksa. Minulla todettiin rasvamaksa. Lääkäri tokaisi, ”lopeta se viinalla läträäminen”. En käyttänyt alkoholia, olin ottanut vain yhden viinilasillisen illallisella koko elämäni aikana, olin 25 vuotta vanha.  Nykyään tiedetään, että rasva-aineenvaihdunta on monimutkainen asia, kuten sokeriaineenvaihduntakin, mihin liittyy monet asiat. Itseäni kiinnostaa kehon pakkoroolin vaikutukset, kun itse ei saa olla aktiivisesti toiminnassa, kuinka se estää elintoimintojamme jo yksistään ainetuotannon syntymisessä, mitkä turvaisivat elintoimintoja.

Arvojen kanssa ei ole aina niin helppoa, mikä olisi oleellista, mikä tieto riittäisi. Eipä tuohon vanha akkakaan osaa vastata. Nöyryys on viisautta, mitä kannattaa harkita ja mihin nähden. Jos saisin neuvoa, niin se on, älä ryhdy kaikkitietäväksi.

 

Raija