PERHEIDEN OIKEUDET

 

 

Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, kansojen mahdollisuudet jatkua ja kehittyä yksilön kasvun kautta vastuulliseksi ihmiseksi. Tänä päivänä tuntuu siltä, että perheiden arvo on laskenut, eikä sen vaikutukselle yksilön kehityksessä anneta arvoa, maailma on tieteellistynyt niin rationaaliseksi, ettei tunteille ja rakkaudelle jää tilaa, olkoonkin sitten niin, että rakkautta voidaan määritellä monille eri tasoille. Pääosin viehättymisen, suvun jatkamismielessä, näen lähtevän aistillisuudesta, alkukantaisesta mieltymyksestä toisen ihmisen piirteisiin ja suhteen tunnekokemukset alkavat lisääntyä ja ohjata rakkaudeksi kuvattua, omat sekä toisen ihanteet ja arvot ja se on ehkä parisuhteen haastavin asia, tärkeintä on kasvuun lähteminen. Monet ideologiat perustuvat avioliitoissa miesten valtaan ja naisen alistamiseen. Se tuhoaa paljon sekä äitiyttä, että isyyttä, sillä lapsen henkinen koti on vanhempien rakkaus, kuuleminen ja näkeminen ihmisyytensä esiin tulemisessa vapaana, oppivana ja kehittyvänä.

Maailma on täynnä huostaanotettuja lapsia, vanhemmuutta ei kunnioiteta, enkä pidä vanhemmuutta itsestään selvästi aina hyvänä, en myöskään huostaanottoa. Pahoinvoivia ihmisiä on liikaa ja silloin hälytyskellojen pitäisi soida.

Mihin arvoihin ihmisyyttä ja perheiden rakentavaa vaikutusta tulisi kehittää? Onko kiintymyssuhdekaan enää riittävä peruste, onko siitä tullut irrationaalinen identiteetin suhteen, valtailmiö, perinteiset arvot ja pysyvyys hajottaa kuten uusmoraalikin, jälkimodernismi ja sitoutuvuudesta on tullut sitomista ja/tai täydellistä irtaantumista kaikenlaisten yllykkeiden ja järjestelmien ohjautuvuuteen, puhumattakaan siitä, että tunnetietoisuus ei enää rakenna sidettä, linkkiä ymmärrykseen, tietoisuutta hyvässä kontekstissa tiedostamattomaan. Ihmiskuvat ovat erilaisia ulottuvuuksia irrallaan ihmisyyden kokonaisuudesta ja yhteydestä sekä itseen sisäisenä että suhteessa toiseen vuorovaikutuksessa. Nuorilla pitäisi olla vastuu sukupuoli-identiteettinsä valinnasta, vaikka se ei vielä kehityksellisesti ole mahdollista. On sekoitettu vapaus, vastuu ja niiden yhteys identiteetin olemassaolon ymmärtämiseen, kontekstina valtasysteemit ja pelot, jossa vapaus ei enää ole vapautta, vaan ruumiin ja henkisen puolen eriytymistä niin, että kokonaisuus on kadonnut, henkisyys vailla sellaista kotia, mikä rakentaisi pysyvyyttä. Parisuhteita muodostetaan pelkästään keholliselle viehtymykselle tai tunnekokemukselle, mikä sekin ymmärrettävää, jos ihmisyydestä on estetty tunteet, ne hakevat oikeutta kokemuksiin tulla ihmiseksi kokonaisena. Kehovoittoisuus voi olla kokemuksessa seuraus psyykkisestä puolustuksesta. Muistan ikuisesti lauseen sateenkaariperheen äidiltä, ”suojelen lastani isän väkivallalta”, että lapseni voisi saada turvaa kasvaa omaksi itseksi. Kehotunteet ovat ohjaamassa kehoaistimusten kautta seksuaalisin kokemuksin ja tunteet, joita vuorovaikutuksessa syntyisi, eivät enää puhu, puhuu sellainen kehomielekkyys, minkä taustalla on jatkuvien positiivisten kokemusten hakusarja, kun pelko on vienyt kokemukset saarroksiin, eikä sisäistä yhteyttä enää saada tunteisiin ja minuuteen. Siihen perustuu jatkuva aistiärsykkeiden tulva, haluaminen vain kehollisesti, repimällä seksuaalisuutta irti rakkaudesta, jossa välittäminen toisesta olisi ohjaajana.

Surullista on se, että avioliittoja säädellään monista instansseista käsin kirkoista yhteiskuntamuotoihin. Perheitä tuhotaan vain omiin valtaoikeuksiin ja tarpeisiin, kuten esim. ylimitoitettu työ, saatuihin ja annettuihin toimintatapoihin vedoten, kun totuutta elämästä ei haluta kohdata, niin se alistetaan omiin ideologioihin. Niin pahalta tuntuu, kun kirkon edustaja tuhoaa perheen, kun itse olen ymmärtänyt kirkon tehtäväksi perheen suojelun. Avioliitto on sakramentti, eli Jumalan ilmoitus, ei sitä papin pidä säädellä. Kaikista ihmisistä löytyy niin tuhoajia kuin rakentajia, suurimpia ongelmia tuottaa epätasa-arvo.

En ole idealisti, vähän liiankin kriittinen ihminen tarkastelemassa maailman ilmiöitä. Olen kuitenkin kovin surullinen siitä, että Suomessakin kasvatus on sysätty yhteiskunnan harteille sekä yhteiskunnan vaatimuksesta että yksilöiden voimattomuudesta, järjestelmät ohjaavat.

Suomessa yhteiskunnallinen kasvatus ja opetus tulee paljon Neuvostoliiton aikaisesta näkemyksestä, että se on yhteiskunnan tehtävä, eikä perhettä arvosteta, mutta se on myös monissa vanhoillisissa valtioissa ja kirkoissa tapana, lapset sijoitetaan oppilaitoksiin. Se on myös uskonnollisten ideologioiden kenttää, jossa ihmisyys on alistettu tietynlaiseen muottiin, kuten myös psykiatriasta tulevana tieteessä, mikä on usein koko perhepolitiikan taustalla, tutkia ihmisyyttä ja tehdä päätelmiä, myös vajavaiseen ihmiskuvaan perustuen. Pääosin olen tullut siihen tulokseen, että ihmiskuva rakentuu hyvä/paha akselille, jossa kuvitellaan ihminen valintoihin vapaaksi. Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelma perustuu siihen, että kasvatus ja opetus niin päiväkodeissa kuin kouluissa tulee olla perheen tukemista. Asia ei ole mitenkään itsestäänselvyys, monet asiat voivat eksyttää meidät ihmisyyden kehityksestä. Kokemukseni työstä päiväkodeissa oli se, että lapsia kehitettiin ikätasoa vastaamattomasti. Nykyiset monet mielenterveysongelmat kertovat tästä ongelmasta, vaikka sitä ei haluta myöntää, kun ideologia jyllää.

Keskustelun vaarana on saada asiat näkymään toisenlaisena kuin ne todellisuudessa on. Esim. tiukkaa ja ehdotonta kuria pitävä, lapsen täydellisen hallinnan ottava vanhempi, omien ideologioidensa siirtämiseksi, ilman minkäänlaista lapsen vapautta, voi tuoda kärjistetysti esiin, että leikin salliva vanhempi on löperö, eikä aseta rajoja. Yhtäkkiä ulkopuolelta arvioiva voi tehdä vääriä analyysejä, kun satunnaista avuttomuutta tai riippuvuutta osoittava lapsi voidaan nähdä itsenäistymiskehityksessä vajavaiseksi, vaikka hyvää itsenäistymistä on tapahtunut ja se tulkinta satunnaistilanteesta voi lisätä lapsen turvattomuutta. Yksi muistin perusongelma, jonka olen huomannut aikuisten ihmisten muisteluissa vanhemmista, muistetaan vaan ne yksittäiset tapaukset ja muu hyvä jää huomiotta ja ikävät siirtyy oudosti eteenpäin. Tämä on asia, mikä vaatisi sen, että yksilön olisi käytävä traumat läpi, ennen kuin häneen alkaa palata muistoja laajemmin.

Kohtelu on jäänyt sivuosaan tarkasteluissa, sen tuhovoima, vallan väärinkäyttö ja omituiset toimintatavat. Ihmiset ovat osaamistaidoiltaan erilaisia, mutta sillä ei tule pelata, on löydettävä yhdessä jonkinmoinen kokonaisuus, jossa perusoikeuksia turvataan. Aina vanhemmilla ei ole taitoja, on omia vaikeuksia monella sektorilla. Usein vanhemmilta vaaditaan täydellisyyttä. Perusoikeuksien riisto niin perheen sisällä kuin yhteiskunnasta tulevana tuhoaa voimavaroja. Yhteisöissä pienistä suuriin kehittyy rooleja, joiden kautta toimitaan, joillekin tulee ylistetyn rooli, joillekin taakankantajan, ne ovat merkki siitä, ettei vuoropuhelu onnistu ja ymmärrystä oppimisessa ei saavuteta. Hylätyn rooliin joutunut usein maksaa hengellään yhteisövallan seurauksen, vähintään mielenterveyden murtumisena. Tätä asiaa ei usein huomata, vaikka meillä on Jeesuksen kertomus oppina, Jeesus on nostettu pelastajaksi, vaikka menehtyi, kun se ylimielisyyden tunto vaivaa meistä monia ja omaa syyllisyyttä paetaan. Osaan erottaa kyllä henkisen kasvun metaforana Jeesuksen ylösnousemuksen kasvun orientaationa, mutta se tapahtuu vain kannattelemana ja tukemalla toista, ei jatkuvana hylkäämisenä. Hylkääminen täysin yhteydestä on julminta, se oli myös Jeesuksen viimeinen huuto. On kuin olisimme valinneet enemmän vallan kautta, hierarkkisena asetelmana ja asemassa, ja yhteistä kieltä asian tutkimiseen ei löydetä eikä jumaluusoppia ohjaa elämä vaan valta.

Yksi isä kertoi avioeron jälkeen, ettei vaimo puhu mitään, esti lapsia tapaamasta ja asioista ei voinut sopia, ei ymmärtää lasten asioita jne. Sitä tämä maailma on kaikkialla.

Lapsen hyvinvoinnin, kasvun, kehityksen ja oppimisen arvioinnissa tutkitaan osaamisalueita, erityis- ja perustarpeita, käyttäytymistä, tunne-elämän ilmaisua, roolimalleja, kokonaisuudessa fyysisiä ja psyykkisiä perustekijöitä hyvinvointiin vaikuttavina. Auttamistoimien arviointi on vaikeimpia tehtäviä. Vihamielisyyden lietsominen lasten ja vanhempien välille tuo rakkaudettomuuden ongelman, ei tervettä itsenäistymistä. Itsenäistyminen ei estä välittämistä.

Niin kuin viisas mentorini, psykiatri ja työnohjaaja sanoin, 97 % meistä elää mielikuvituksessa, joten siitä ei suurta totuutta saada aikaiseksi.  Kun pelko johtaa, traumat kulkevat mielemme reiteillä vain osia kokien irti kokonaisuudesta, se johtaakin siihen, että nähdään jäävuoren huippuja. Suhteellisuustaju katoaa.

Raija