PAHUUDEN SETVIMISTÄ

 

Luin viime viikolla Aarno Malisen kirjan, ”Pimeyden ytimeen”. En ole kyllä koskaan kokenut niin hirveää inhoa, että piti monta kertaa pysäyttää lukeminen. Kirja kertoo TOR verkostosta, huumemaailmasta ja pedofiliasta. Käsittämättömät kidutukset ja kuolemantuottamukset vauvoista alkaen, pääosin lapsiin kohdistuvina oli järkyttävää luettavaa. Kirjan toimittaja joutui ottamaan terapiaa työn tehtyään.

Useimmat meistä joutuu pohtimaan pahuutta ja hyvyyttä löytämättä aina selkeää vastausta ja syytä sille. Kirjassa todetaankin, että taustalla ei ole aina trauma, vaan nk. hyvän lapsuuden kokeneista oli tullut hirviöitä. Mutta onko sittenkään olemassa nk. hyviä perheitä, ehkä syy onkin jossain muussa. Entä, jos perhe, yhteisö, yhteiskunta ja/tai valtio on tehnyt päätöksen ja arvovalinnan, liiallisen ruumiin trimmauksen, mikä kehittää pahuuden, kun henkisyyttä ei arvosteta. Huudan yhä leikin perään, siihen lapsuuden kykyyn, kun lapsi oppii erottelemaan kielen, mielen ja tunteet, mikä ei aina mahdollista, ja/tai kun kyky vapaan oppimisen tilassa kehittyy niin hyvin, ettei ne sekoitu täysin toisiinsa, tai suorastaan ehdollistu ja juutu niin ongelmalliseksi, ettei mikään loogisuus selitä niitä, olemassaolon premissit ja kuitenkin, siellä syvällä ensin voi syntyä vain kuva ilman sanayhteyttä. Mitään täydellistä kykyä ymmärtää, selkeyttää ja tajuta näitä edm. ei ole olemassa, kaikki on jokseenkin vaillinaista ja vain osin näkyvää. On enemmän vallan ottoa alkaa kontrolloida, määritellä ja vaatia toiselle tietynlaista ihmisyyttä, pääosin juuri omansa näköistä.

Joskus kauan sitten kuulin tai sain käsiini Raamatun lauseen, ”pahuus syntyy ruumiista” Itse olen määritellyt, että terminä ruumis on kuollut ihmisyyden suhteen, kun taas kehossa on elämän kokemuksen mahdollistuminen eri toimintojen ja kehityksen puitteissa. En ole uskovainen, en kuulu kirkkoon, enkä julista mitään oikeaa tai väärää, en itselle enkä muille, olen vain oppimassa elämää. Olen vain intohimoinen tutkimisessani ja etsin tietoa kaikista mahdollisista paikoista, ja yritän erotella tietoa mahdollisimman todeksi. Ei minulle ole arvottomia tiedon muruset, tulivatpa ne Raamatusta, tämän päivän somesta, mediasta, ihmisten kertomina, kuvina tai muuten, minä vain etsin siitä näkökulmaa, loogisuutta ja yritän ymmärtää sitä myös omien kokemusten kautta. Ehkä minun uskoksi voi sanoa sen, että kuuntelemalla sisimmässään Jumalaa, ensimmäinen käsky, löydämme tien omien mielikuvien syntymälle, ajatuksen kehittymiselle, jossa myytti  tai hypoteesi lähtökohtaisesti on ensin epämääräinen, koostamme sen ja lopussa tulos luovuuden prosessina. Opiskeluissani tämä harjoiteltiin konkreettisesti, sana ja kuva harjoiteltiin kyvyksi ajatteluun mielen mekanismina ja se palautui takaisin ajattelukykyyni pitkän väkivaltajakson jälkeen.

Mikä meidät pelastaa? Kristinuskossa julistetaan, että Jeesus. Pidän Jeesuksen oppeja viisaina, mutta myös ajan ilmentyminä. Onko viisasta uskoa Jeesuksen pelastavan? Mitä se auttaa, jos ihminen uskossaan pakenee vastuutaan lähimmäisestä, nostaa itsensä ylimieliseksi tuomisijaksi ja tarkkailijaksi, vartioi. Kukaan ei tietenkään kestä tätä ihmisen pahuutta, ei kestänyt Jeesuskaan. On väärin vaatia tunnustamista ja julistusta Jeesuksesta pelastajana, että pääsee vastuustaan, totuuden tunnustaminen on tärkeintä, millä ei tule terrorisoida, ei myöskään mielikuvituksen avulla. On oikein, että jossakin on jokin, mihin voi luottaa, ettei kaikki ole vain uhkaa, että saa sisäistä rauhaa ja luottamus itseen kehittyy keskittymisenä ajattelunsa suhteen. Elämässä tarvitaan todellista välittämistä konkretiassa toisiltamme, puhumista, ruokaa, juomaa ja suojaa, ihmisyyden kehittymistä. Ylimielisyys toista ihmistä kohtaan on välinpitämättömyyttä ja julmuutta, määrittely toisesta ja sitä oikeutenaan pitäminen, oppimisen rajoittaminen kuin toisen muistienkin säätely omien kuvitelmien mukaan. Liiallinen muisti voi olla myös vaarallista toistoa ja vaarantaa mielen kehityksen. Se ei tarkoita, etteikö oikeaa ja väärää tule pohtia, moraalin oikeutta, se vain tarkoittaa, ettei ylennä itseään niin suureksi, että nostaa itsensä toisen yläpuolelle lakeja ja ohjeita myöten. On mahdollista valita myös kunnioittamisen ja arvostuksen tie erilaisuudelle. Uskon periaate on se, että Jumala ohjaa, silloin ei tarvita muiden kontrollia uskon määrittelemiseksi tietynlaiseksi, eikä sillä tulisi estää tietoa.

Mielestäni pitäisi enemmän kysyä mitä on se hyvä ja paha, ei riitä, että se on tuloksena, ja että sitä käytetään moraalisena lyömäaseena tuhoten ihmisiä selittämättä. Yksi määritelmäni on, että elämän tuhoaminen on pahaa, konkretiassa estämällä ihmisyyden kehitystä ja olemista, tuhoamalla luontoa. Raamatussa se on henkiolentojen, tuonpuoleisen määritelmää. Ensin oli enkeli, joka muuttui hyvästä pahaksi. Hyvän kääntöpuolena voi olla pahuus ja kuitenkin on löydettävä kohtuullinen hyvää tuottava toiminta. Luomiskertomuksessa onkin hyvän ja pahan tiedon puu (olisiko tämä se mielen ominaisuus) ja elämänpuu, josta Jumala kehottaa keräämään hedelmiä. Konkretiaa ja tutkimustietoa tulisi jäsentää syvemmin ja loogisesti, mistä mitäkin seuraa, mikä on alkuasetelma ja silti ymmärrettävä, että elämään kuuluu järjettömyyttä, mielettömyyttä ja selittämätöntä. Uskonnollinen kieli on minulle tutkimusmatka tieteellisen tiedon avulla ja kokemuksen siivittämänä ymmärtää pahuuden ja hyvyyden olemusta, ei vain kokemuksen kautta totuutta määrittäen.

Onko esim. mielen ominaisuus lähtökohtaisesti vielä muuta kuin solujakaumaa, eikö siihen vaikuta ja tarvita tekoja, mitkä niihin kohdistuu, vai onko mieli sisäsyntyisesti jo geenien kautta valmis henkinen. Tämä erottaa minusta sen, että on olemassa hengellinen, mikä ei ole ruumis, vaan rakentaa kodin kehoon, jos henkisyydelle annetaan tilaa olla olemassa ja siten se vaikuttaisi erilliseltä, jos uskoo ainoastaan Jumalaan, minulle se on vaikutteiden tulosta ympäristöstä tulleena ja yksilön kehitystä.

Määrittelen henkisyyden seuraavasti; sosiaalinen, kielellinen, tunteet. Hengellinen; pyhä henki ja yhteys Jumalasta tulleena. Kun tarkastelen oma uskoani, siinä vahvin vaikuttajani on äitini opetus, ensimmäinen käsky ja kaikki muu on oppimista muilta. Tuo ensimmäinen käsky on vaativaa, mieli täytyy vapauttaa kuulemaan jotain sellaista sisintä, jossa ensin on tilana tyhjyys, oma mieli ei puhu, mutta sisältä tulee kuvia. Se on jotain samaa, kun ihminen menee erämaahan, hiljaisuuteen kuulemaan. Psyykkinen ja fyysinen väkivalta estää syvälliseen tietoisuuteen pääsemistä ja vapauden tilan saavuttamisen. En kutsu alitajunnaksi syvätietoisuutta, koska ymmärrän alitajunnan yhteiskunnalliseksi kiellettyjen asioiden saarekkeeksi, omantunnon seurauksena syntyneeksi. Siksi erotan alitajunnan ja tiedostamattoman, tiedostamaton on syvimmiltään vapaa kehon ja psyyken vaikutuksista, siellä on kuin uutena syntyvät kokemuksen tuomat tunteet ja luovuus.

Olen jakanut kokemukseni ja tietoisuuteni neljään osaan elämänmatkassani. Kymmenen vuoden ikään oli vapaus, leikki ja oppimisen oppimista, seuraavaksi työn ja vaatimuksen oppimista nuoruuden haasteen kanssa, sitten tuli väkivallan seurauksena itsen menetys, jossa häpeän vuoksi salattiin rikos, arvoista kehittynyt tabu, mikä kohdistui minuun, ja yhteisövallan vuoksi menetin itsemääräämisoikeuden, en saanut puhua.

Kokemukseni vaikein vaihe oli 16 ikävuodesta aina 57 vuoteen, jolloin lähdin pois työstä etsimään itseäni ja oppimaan itseilmaisua, minkä olin menettänyt todellisena itsenä, sain ilmaista, mutta muiden asettamilla ehdoilla, he määräsivät, mistä saa puhua ja mitä tehdä, pääsääntöisesti toiminnallista työtä. Tällöin masennus oli päällä koko ajan, kehoni ei viestinyt eikä toiminut, tiedot eivät kulkeneet käskyinä aivoista kehoon, menetin koordinaation kyvyn kehoni liikkeiden suorittamiseksi, en aina ymmärtänyt mikä oli vasempaan, mikä oikeaan, en osannut toistaa mallista. Jos ja kun harrastaa liikuntaa, vaikka kuinka paljon, vapautumista ei tapahdu, jos minuus on pakkoroolissa, ja se on ehdollistunut puolustautuvaan mieleen, kun itsemääräämisoikeus on riistetty. Masennus oli koko ajan päällä ja sulkeuduin, joskus aggressiot vyöryivät pintaan vihan ilmentyminä. Ihmettelenkin, kun puhutaan, että liikunta auttaa masennuksen hoidossa, minulla se vei liikuntakyvyn. Liikunta voi hieman virkistää ja parantaa olotilaa, aktivoida aivoja, mutta onko se vielä masennuksesta parantumista, eikö silloin pidä arvioida myös aikaa vaikutuksessa, aivojen kehittymistä toimintakykyiseksi. Nuoruuden ajan olin kympin tyttö liikunnassa, väkivalta tuhosi kykyni ja se palautui, kun pääsin vapaaksi orjuudesta, jossa muut asettivat ehdot elämiseni oikeudelle.

Mieli, psyyken kipu kirjasta voi olla tukea tämän ymmärtämiseen, mutta sen vaikutukset on erotettava omasta kokemuksesta reaktioina ympäristöstä tulleena ja tunne-elämän kehityksenä niissä se, kun ihmiseltä otetaan ihmisoikeudet, estetään itseilmaisu. Itselläni alkoi kehittyä ”narsismia” eli kuninkaallisten tapaan pukeutumista (ei se narsismia ole ammattilaisten termeissä, mutta tavallisten ihmisten mukaan on) Aggressio alkoi tuottaa voimakasta teorioiden ja tiedon ylistämistä, itsen kokemukset jäivät alle. Kun mieli on ehdollistunut, eikä omaa tahtoa ja halua ole, viestit eivät kulje tietoisesti, ei vaistona, eikä ajatuksina, ne eivät itseohjaudu. Unetkin alkavat muuttua arjen toistoiksi, kun ne syvimmillään on hyvin merkityksellisiä ja hoitavia.

Ihmisen mieli, siis se, joka on aistimuksellinen, kehosta syntyvää, vaistoja ja vaistoista viettejä synnyttävä, jossa syntyy kokemuksia, ja joista syntyy tunteita vapaudessa itseilmaisuun, vuorovaikutuksen vaikutteita. Tunnehäiriöt ovat enemmän sitä, että on saanut kokea itseilmaisua ja siitä kehittyneinä, usein ehdollistumisina. Kun itseilmaisua ei ole, ei ole tunteita. Keskittyminen on suorittamista ja kehonkuva vain esim. karkeamotoriikkaa ja asioiden toistoa. On aivan oma tiensä oppia henkisen kautta merkitysoppiminen omien mielikuvien kautta, jossa meillä on leikin kautta kehittynyt kyky synnyttää ajatuksia niin, että niissä koostuu näkemys, alkaen luovasta prosessista, myyteistä. Sosiologiassa ihmisen luonnetta määritellään kokemuksen summaksi.

Raija

PERHEIDEN OIKEUDET

 

 

Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, kansojen mahdollisuudet jatkua ja kehittyä yksilön kasvun kautta vastuulliseksi ihmiseksi. Tänä päivänä tuntuu siltä, että perheiden arvo on laskenut, eikä sen vaikutukselle yksilön kehityksessä anneta arvoa, maailma on tieteellistynyt niin rationaaliseksi, ettei tunteille ja rakkaudelle jää tilaa, olkoonkin sitten niin, että rakkautta voidaan määritellä monille eri tasoille. Pääosin viehättymisen, suvun jatkamismielessä, näen lähtevän aistillisuudesta, alkukantaisesta mieltymyksestä toisen ihmisen piirteisiin ja suhteen tunnekokemukset alkavat lisääntyä ja ohjata rakkaudeksi kuvattua, omat sekä toisen ihanteet ja arvot ja se on ehkä parisuhteen haastavin asia, tärkeintä on kasvuun lähteminen. Monet ideologiat perustuvat avioliitoissa miesten valtaan ja naisen alistamiseen. Se tuhoaa paljon sekä äitiyttä, että isyyttä, sillä lapsen henkinen koti on vanhempien rakkaus, kuuleminen ja näkeminen ihmisyytensä esiin tulemisessa vapaana, oppivana ja kehittyvänä.

Maailma on täynnä huostaanotettuja lapsia, vanhemmuutta ei kunnioiteta, enkä pidä vanhemmuutta itsestään selvästi aina hyvänä, en myöskään huostaanottoa. Pahoinvoivia ihmisiä on liikaa ja silloin hälytyskellojen pitäisi soida.

Mihin arvoihin ihmisyyttä ja perheiden rakentavaa vaikutusta tulisi kehittää? Onko kiintymyssuhdekaan enää riittävä peruste, onko siitä tullut irrationaalinen identiteetin suhteen, valtailmiö, perinteiset arvot ja pysyvyys hajottaa kuten uusmoraalikin, jälkimodernismi ja sitoutuvuudesta on tullut sitomista ja/tai täydellistä irtaantumista kaikenlaisten yllykkeiden ja järjestelmien ohjautuvuuteen, puhumattakaan siitä, että tunnetietoisuus ei enää rakenna sidettä, linkkiä ymmärrykseen, tietoisuutta hyvässä kontekstissa tiedostamattomaan. Ihmiskuvat ovat erilaisia ulottuvuuksia irrallaan ihmisyyden kokonaisuudesta ja yhteydestä sekä itseen sisäisenä että suhteessa toiseen vuorovaikutuksessa. Nuorilla pitäisi olla vastuu sukupuoli-identiteettinsä valinnasta, vaikka se ei vielä kehityksellisesti ole mahdollista. On sekoitettu vapaus, vastuu ja niiden yhteys identiteetin olemassaolon ymmärtämiseen, kontekstina valtasysteemit ja pelot, jossa vapaus ei enää ole vapautta, vaan ruumiin ja henkisen puolen eriytymistä niin, että kokonaisuus on kadonnut, henkisyys vailla sellaista kotia, mikä rakentaisi pysyvyyttä. Parisuhteita muodostetaan pelkästään keholliselle viehtymykselle tai tunnekokemukselle, mikä sekin ymmärrettävää, jos ihmisyydestä on estetty tunteet, ne hakevat oikeutta kokemuksiin tulla ihmiseksi kokonaisena. Kehovoittoisuus voi olla kokemuksessa seuraus psyykkisestä puolustuksesta. Muistan ikuisesti lauseen sateenkaariperheen äidiltä, ”suojelen lastani isän väkivallalta”, että lapseni voisi saada turvaa kasvaa omaksi itseksi. Kehotunteet ovat ohjaamassa kehoaistimusten kautta seksuaalisin kokemuksin ja tunteet, joita vuorovaikutuksessa syntyisi, eivät enää puhu, puhuu sellainen kehomielekkyys, minkä taustalla on jatkuvien positiivisten kokemusten hakusarja, kun pelko on vienyt kokemukset saarroksiin, eikä sisäistä yhteyttä enää saada tunteisiin ja minuuteen. Siihen perustuu jatkuva aistiärsykkeiden tulva, haluaminen vain kehollisesti, repimällä seksuaalisuutta irti rakkaudesta, jossa välittäminen toisesta olisi ohjaajana.

Surullista on se, että avioliittoja säädellään monista instansseista käsin kirkoista yhteiskuntamuotoihin. Perheitä tuhotaan vain omiin valtaoikeuksiin ja tarpeisiin, kuten esim. ylimitoitettu työ, saatuihin ja annettuihin toimintatapoihin vedoten, kun totuutta elämästä ei haluta kohdata, niin se alistetaan omiin ideologioihin. Niin pahalta tuntuu, kun kirkon edustaja tuhoaa perheen, kun itse olen ymmärtänyt kirkon tehtäväksi perheen suojelun. Avioliitto on sakramentti, eli Jumalan ilmoitus, ei sitä papin pidä säädellä. Kaikista ihmisistä löytyy niin tuhoajia kuin rakentajia, suurimpia ongelmia tuottaa epätasa-arvo.

En ole idealisti, vähän liiankin kriittinen ihminen tarkastelemassa maailman ilmiöitä. Olen kuitenkin kovin surullinen siitä, että Suomessakin kasvatus on sysätty yhteiskunnan harteille sekä yhteiskunnan vaatimuksesta että yksilöiden voimattomuudesta, järjestelmät ohjaavat.

Suomessa yhteiskunnallinen kasvatus ja opetus tulee paljon Neuvostoliiton aikaisesta näkemyksestä, että se on yhteiskunnan tehtävä, eikä perhettä arvosteta, mutta se on myös monissa vanhoillisissa valtioissa ja kirkoissa tapana, lapset sijoitetaan oppilaitoksiin. Se on myös uskonnollisten ideologioiden kenttää, jossa ihmisyys on alistettu tietynlaiseen muottiin, kuten myös psykiatriasta tulevana tieteessä, mikä on usein koko perhepolitiikan taustalla, tutkia ihmisyyttä ja tehdä päätelmiä, myös vajavaiseen ihmiskuvaan perustuen. Pääosin olen tullut siihen tulokseen, että ihmiskuva rakentuu hyvä/paha akselille, jossa kuvitellaan ihminen valintoihin vapaaksi. Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelma perustuu siihen, että kasvatus ja opetus niin päiväkodeissa kuin kouluissa tulee olla perheen tukemista. Asia ei ole mitenkään itsestäänselvyys, monet asiat voivat eksyttää meidät ihmisyyden kehityksestä. Kokemukseni työstä päiväkodeissa oli se, että lapsia kehitettiin ikätasoa vastaamattomasti. Nykyiset monet mielenterveysongelmat kertovat tästä ongelmasta, vaikka sitä ei haluta myöntää, kun ideologia jyllää.

Keskustelun vaarana on saada asiat näkymään toisenlaisena kuin ne todellisuudessa on. Esim. tiukkaa ja ehdotonta kuria pitävä, lapsen täydellisen hallinnan ottava vanhempi, omien ideologioidensa siirtämiseksi, ilman minkäänlaista lapsen vapautta, voi tuoda kärjistetysti esiin, että leikin salliva vanhempi on löperö, eikä aseta rajoja. Yhtäkkiä ulkopuolelta arvioiva voi tehdä vääriä analyysejä, kun satunnaista avuttomuutta tai riippuvuutta osoittava lapsi voidaan nähdä itsenäistymiskehityksessä vajavaiseksi, vaikka hyvää itsenäistymistä on tapahtunut ja se tulkinta satunnaistilanteesta voi lisätä lapsen turvattomuutta. Yksi muistin perusongelma, jonka olen huomannut aikuisten ihmisten muisteluissa vanhemmista, muistetaan vaan ne yksittäiset tapaukset ja muu hyvä jää huomiotta ja ikävät siirtyy oudosti eteenpäin. Tämä on asia, mikä vaatisi sen, että yksilön olisi käytävä traumat läpi, ennen kuin häneen alkaa palata muistoja laajemmin.

Kohtelu on jäänyt sivuosaan tarkasteluissa, sen tuhovoima, vallan väärinkäyttö ja omituiset toimintatavat. Ihmiset ovat osaamistaidoiltaan erilaisia, mutta sillä ei tule pelata, on löydettävä yhdessä jonkinmoinen kokonaisuus, jossa perusoikeuksia turvataan. Aina vanhemmilla ei ole taitoja, on omia vaikeuksia monella sektorilla. Usein vanhemmilta vaaditaan täydellisyyttä. Perusoikeuksien riisto niin perheen sisällä kuin yhteiskunnasta tulevana tuhoaa voimavaroja. Yhteisöissä pienistä suuriin kehittyy rooleja, joiden kautta toimitaan, joillekin tulee ylistetyn rooli, joillekin taakankantajan, ne ovat merkki siitä, ettei vuoropuhelu onnistu ja ymmärrystä oppimisessa ei saavuteta. Hylätyn rooliin joutunut usein maksaa hengellään yhteisövallan seurauksen, vähintään mielenterveyden murtumisena. Tätä asiaa ei usein huomata, vaikka meillä on Jeesuksen kertomus oppina, Jeesus on nostettu pelastajaksi, vaikka menehtyi, kun se ylimielisyyden tunto vaivaa meistä monia ja omaa syyllisyyttä paetaan. Osaan erottaa kyllä henkisen kasvun metaforana Jeesuksen ylösnousemuksen kasvun orientaationa, mutta se tapahtuu vain kannattelemana ja tukemalla toista, ei jatkuvana hylkäämisenä. Hylkääminen täysin yhteydestä on julminta, se oli myös Jeesuksen viimeinen huuto. On kuin olisimme valinneet enemmän vallan kautta, hierarkkisena asetelmana ja asemassa, ja yhteistä kieltä asian tutkimiseen ei löydetä eikä jumaluusoppia ohjaa elämä vaan valta.

Yksi isä kertoi avioeron jälkeen, ettei vaimo puhu mitään, esti lapsia tapaamasta ja asioista ei voinut sopia, ei ymmärtää lasten asioita jne. Sitä tämä maailma on kaikkialla.

Lapsen hyvinvoinnin, kasvun, kehityksen ja oppimisen arvioinnissa tutkitaan osaamisalueita, erityis- ja perustarpeita, käyttäytymistä, tunne-elämän ilmaisua, roolimalleja, kokonaisuudessa fyysisiä ja psyykkisiä perustekijöitä hyvinvointiin vaikuttavina. Auttamistoimien arviointi on vaikeimpia tehtäviä. Vihamielisyyden lietsominen lasten ja vanhempien välille tuo rakkaudettomuuden ongelman, ei tervettä itsenäistymistä. Itsenäistyminen ei estä välittämistä.

Niin kuin viisas mentorini, psykiatri ja työnohjaaja sanoin, 97 % meistä elää mielikuvituksessa, joten siitä ei suurta totuutta saada aikaiseksi.  Kun pelko johtaa, traumat kulkevat mielemme reiteillä vain osia kokien irti kokonaisuudesta, se johtaakin siihen, että nähdään jäävuoren huippuja. Suhteellisuustaju katoaa.

Raija

PIKKUPIERUJA

 

Tuntuu siltä, että elämä on jatkuvaa väärinkäsitystä, vuorovaikutusten epäonnistumisia, tulkintoja, onnettomia yhteensattumia, vallan väärinkäyttöä, epätietoisuutta, tiedon väärinkäyttöä ja enemmän mielikuvitusta kuin totuuden etsintää. Siksi minusta on outoa, että pilkataan uskontoja ja pidetään ihmisten mielikuvitusta tavallisessa arjessa (mieli on ehdoton edellytys ihmisen kokemukselle ihmisyytensä löytääkseen) kuin suurena totuutena, että sen varaan lasketaan maailman järjestys ja vallan käyttö. Kummassakin on vaarana sokeutua, paeta ja kierrellä totuutta. Totuuskin on raskasta, mutta raskaampaa on mielikuvituksessa eläminen, muistit ovat kummallisuuksia täynnä, sekoituksia todellisuudesta, josta ei ota pirukaan selvää. En ole elämässäni nähnyt yhtään ihmistä, joka ei harhautuisi muistinsa kanssa. Ihmiset kulkevat päämäärättä, ilman tavoitteita, sattumien virrassa, usein ilman johdonmukaista tarkastelua, uskovat ja todistavat irrationaalista tietoa vain omien juurtuneiden käsitystensä tueksi, eivätkä tutki, onko asia totta vai kuvitelmaa, osin se on vapaan mielen ehto toimia vapaana. Itsensä ymmärtäminen ja asioiden oppiminen vaatii työtä. Jo yksistään menneisyyden muistaminen ja siitä oppiminen on vaativaa. On paljon helpompaa keksiä uusia mielikuvia, kuin kaivaa niitä menneisyydestään.

Elokuvassa Rautanaamio joku näyttelijä sanoo, etsi totuutta, älä todisteita.

Tietoisuuden ymmärtäminen ei ole helppoa, kun siihen lisäksi liittyy tiedostamaton puoli, emme aina itsekään tiedä mitä sisällämme oikein virtaa, uutta ja vanhaa vaeltelee muistissamme, ja jonkinlainen konsensus on hyvä olla järjen säilyttämiseksi. Katsoin dokumentin tiibetiläisestä lääketieteen tutkimuksesta, jossa tutkittiin kuolemaa. Kuolema oli päätös, jossa henkilö meditaation avulla saattoi itsensä ruumiin kuolemaan. Siinä eroteltiin mielessä hienojakoinen ja karkeajakoinen puoli. Kun ihminen oli todettu kuolleeksi länsimaalaisen lääketieteen menetelmin ja tutkittiin kuoleman jälkeen ihmistä, sydän oli lämmin vielä monta päivää. Sen katsottiin ilmentävän mielen olemusta. Minulle se tarkoitti enemmän sydämen vahvuutta, mutta en ymmärräkään kaikkien ulottuvuuksien syvätietoisuutta ja haastetta, mikä siinä kertoo tietoisuuden olevaisuudesta. Aivokeskeisyys ei aina ole viisasta, eikä vallankaan minun järkeni, olen oppinut suomalaisesta lääketieteestä tiedon jyväsiä, enkä halua julistaa sitä ainoaksi oikeaksi.

Näyttää siltä, että olemme jatkuvasti epätietoisia, se kuuluu ihmisyyteen. Olemme erilaisia, ymmärrämme asioita toisin kuin toiset, ja sen ei pitäisi viedä meitä erilleen vaan voisi olla ilo, kun toinen näkee toisin, opimme toisilta, mutta se ei tarkoita, etteikö meidän näkemyksiä saisi kyseenalaistaa kohtuudella ja perustellusti, antaa ajatusten virrata välillä hullustikin, sillä hulluus on aina vieraanamme ja sitä tulee kunnioittaa, siellä voi piillä viisautta. Hulluus ja viisaus asuu samassa päässä.

Kerron pari esimerkkiä elämästäni lääkärin vastaanotolta. Ne eivät ole imartelevia lääkäreitä kohtaan, mutta ovat yksittäistapauksia, mitä ei tulisi yleistää kaikkia lääkäreitä koskeviksi, älköön leimattako heitä näiden perusteella, eikä minua hulluudestani. Olen saanut erittäin hyvää palvelua ja tukimusta monien lääkärien ammattitaidolla. Tarkoitukseni on avata sitä problematiikkaa, mitä kohtaamme jatkuvasti ihmisten välillä, koska mielikuvat synnyttävät aina erilaisia yhteyksiä, se on vain ihmisyyttä. Lääkärien koulutuksessa alettiin panostaa enemmän vuorovaikutuksen kehittämiseen vasta 1990 luvun jälkeen. Itse näen parhaana tutkimismenetelmänä ihmisen ymmärtämiseksi sen, että kuunnellaan tarkoin moralisoimatta, tutkitaan, mitä on ihmisen ajatuksien ja kokemuksien taustalla.

Yhdessä parisuhteessa oli vaarana, että olisin tullut raskaaksi, mikä ei siinä elämänvaiheessa ollut mitenkään hyvä asia. Koin hirveää pelkoa, kun yhtäkkiä aloin tuntea liikkeitä vatsassani, epäilin sikiön liikkeiksi. Silloin olin palaamassa pahasta traumasta, jossa olin ollut pakkoroolissa, kehollisesti jähmettyneenä, ja tuntoaisti alkoi palaamaan. Aloin tuntea ilmavaivat, pierut vatsani uumenissa ja ne säikäyttivät pahanpäiväisesti, nuo ilmatykityksen mestarit. Lääkärin olisi pitänyt tutkia, mikä oikein saa elimistön kokemaan niin vahvasti ilmavaivat, eikä tuomita luulosairaaksi. Liika jännitteisyys kehossa toi jopa kipuja elimistöön ja lopulta selvisikin laktoosi-intoleranssi. Yksi työkaverini sanoi kerran, että häntä jännittää niin paljon, ettei saa edes pieraistua.

Toinen tapaus sattui neljännesvuosisadan ikäisenä. Oli paljon fyysisiä oireita ja elimistö ei toiminut niin kuin terveellä tavalla toimisi, se vaati tutkimuksia. Vikaa etsittiin ja kuvattiin, kuten maksa. Minulla todettiin rasvamaksa. Lääkäri tokaisi, ”lopeta se viinalla läträäminen”. En käyttänyt alkoholia, olin ottanut vain yhden viinilasillisen illallisella koko elämäni aikana, olin 25 vuotta vanha.  Nykyään tiedetään, että rasva-aineenvaihdunta on monimutkainen asia, kuten sokeriaineenvaihduntakin, mihin liittyy monet asiat. Itseäni kiinnostaa kehon pakkoroolin vaikutukset, kun itse ei saa olla aktiivisesti toiminnassa, kuinka se estää elintoimintojamme jo yksistään ainetuotannon syntymisessä, mitkä turvaisivat elintoimintoja.

Arvojen kanssa ei ole aina niin helppoa, mikä olisi oleellista, mikä tieto riittäisi. Eipä tuohon vanha akkakaan osaa vastata. Nöyryys on viisautta, mitä kannattaa harkita ja mihin nähden. Jos saisin neuvoa, niin se on, älä ryhdy kaikkitietäväksi.

 

Raija