ONKO SIELUSI, MIELESI JA KIELESI VAPAA?

 

 

Joskus tuntuu, että olemme köyhtyneet sanakielestämme niin, ettemme edes osaa kuvailla elämän ja ihmisyyden monipuolisuutta, muuttumista ja vaikutteita niin, että ymmärtäisimme niitä, ja että lähestyisimme totuutta, tuskin sitä edes koskaan saavutamme, näemme vain pienen osan, ja toisaalta ihminen muuttuu koko ajan tietoisuuden ja tiedostamattoman taholta, että sitä on tutkittavakin muutoksen alaisena. Onko terve sielu terveessä ruumissa? Ne ovat kovin kiistanalaisia asioita, miten ne kytkeytyvät kokonaisuuteen, onko ylitreenattu keho enää hyvin aistiva.

Jokunen aika sitten pohtiessani menneisyyttä, mikä on minulle erittäin tärkeä arvona sen opettavaisuuden vuoksi ja ydinkokemusten/osaamisten säilyttämiseksi minuudessa. On vaarallista paeta tietoisuuteen, jossa vain osa minuudesta voi näkyä. Joku sanoi, kun päästää irti ja antaa anteeksi, ei tarvitse miettiä koko ajan menneisyyttä, ja mieli voi olla vapaa. Ei ihminen ole aina kiinni muistina menneisyydessä, vaikka joskus puhuu siitä. Mielen vankila voi olla jollekin kauhua tuottavaa, on ollut joskus sitä itsellekin, mutta nykyään koen olevani vapaa mielen suhteen, vaikka se ei koskaan todellisuudessa ole täysin vapaa. Tosiasiassa mieli voi olla vapaa, mutta ihminen voi olla täysin hirviö ja tekee julmuuksia toisille, eikä ole oppinut kunnioitusta, ei kanna vastuuta teoistaan, projisoi ongelmansa toiseen ja/tai antaa ylimielisesti toiselle ohjeita, tulkitsee toista oman mielensä kautta, ei osaa kuunnella. Mieli voi olla vapaa kehollisena tuntemuksena, vapautunut kahleista, se voi olla hurmoksellisessa tilassa nauttien äärimmäisesti kehollisuudesta, hedonismista. Hedonismissa liitetään yhteen aistimielihyvä ja nautinto, katso alta Wikipedian määritelmää. Erottelen itse mielihyvän kehollisena, johon mieli liittyy, mutta myös syvimpänä mielikuvituksen syntymänä, mikä liittyy oppimiseen, tuo iloa, on luovaa, ja kuin alkuun unien maailmaa, ajatusleikkien ja ratkaisujen etsimistä, jossa onnistuminen tuo ilon.

Muutama vuosikymmen sitten luin Kari Turusen kirjoja sielun kehityksestä. Hän on tutkija Jyväskylän yliopistosta. Sielu termi on edeltäjä tunteille, niiden synonyymi. Joskus näyttää siltä, että niin tieteessä kuin uskonnoissakin tutkitaan enemmän tuloksia kuin syyseuraussuhteita. Tunnetusti seitsemän kuoleman syntiä tulevat uskonnon näkemyksistä, myöhemmin on löydetty psykologisissa tutkimuksissa yllättäviä tuloksia siitä, että ne ovatkin kehittyneitä vallitsevan kulttuurin todellisuudesta ja arvoista, kuten ahneus, liiallisesta säästämisestä tai puutteesta. Pidän ongelmallisena sitä, että uskotaan ihmisen pahuuteen synnynnäisenä, se ikään kuin luo alustan ihmisen syyllistämiselle ja alistamiselle, koska olet syntinen perisyntisi tähden, ja tätä kautta luodaan pohjaa tuomitsemiselle.

Jos ja kun filosofiat, uskonnot, ja politiikka aatteineen muuttuu itsetarkoitukseksi, se tuhoaa enemmän kuin suojaa hyvää elämää. Niiden alta täytyy löytää todelliset ja konkreettiset ihmisen ja luonnon tarpeet. Helposti lipsahdamme valinnoissa kannattamaan jotain, mikä tuntuu mieluisalta, suorastaan maistuu aisteissa hurmaten, saa hyvää seuraa ja valtaakin. Ei ole väärin nauttia kohtuullisella tasolla aistimielihyvästä. Kuitenkin yliaistimusten alle voi jäädä ihmisen todelliset tarpeet, jossa suosittelen esim. Maslowin tarvehierarkiaan tutustumista. Monissa henkisen kehityksen suunnitelmissa on vasta tarinoita, taidetta ja/tai näkemyksiä, joista puuttuu esim. lapsen kohdalla kehityspsykologinen huomioiminen, mitä on tutkittu lapsen todellisuudesta käsin, ikätasoon liittyvänä. Näitä puutteita huomasin opetussuunnitelmissa päiväkodeissa. Ei taide ja tarinat voi olla myöskään itsetarkoituksellisia vieden uskoon ja toistoon ilman muutosta ja oppimista, joihin vaaditaan kehityspsykologinen lasten oikeus, leikki, mielikuvituksen suojaamiseksi ja oppimisen takeeksi.

Ei ole helppoa aina näitä moraalin ominaisuuksia tutkia ja ymmärtää, saatikka sitten käytännössä toteuttaa. Moraalitukija Kant jakaa moraalin kolmeen tasoon ja olemme kehityksessämme pääosin alimmalla tasolla. Sigmund Freud sanoo, että omatunto on kehittynyt kasvatuksen ja oppimisen seurauksena ja toimii yliminässä, mutta taas Viktor Franklia siteeraten Timo Purjo sanoo kirjassa, ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, että omatunto on tiedostamattomassa, eli liittyisi vahvasti tunteisiin ja sitä kautta toisen ihmisen ja itsensä kokemiseen kohtaamisessa. Kohdatessa vaikutteina on menneisyys, tulevaisuus sekä tässä ja nyt sekä itsessä että toisessa, niiden kertymät, kohtelun laatu, arvostus ja kunnioitus.  Kärsimys ei ole helposti avautuva, samaisessa kirjassa Purjo sanoo, että Frankl oli varsinaisesti vankina vain kuusi päivää, ja loput työtehtävissä, tosin vankilaoloissa. Kritisoin Franklia siitä, että hän tutkii kokemuksia vahvasti valintaperusteisena ja tietoisuuden toimivuuden olemassaolona, vaikka rankka kohtelu ja itsemääräämisoikeuden riisto on voinut tuhota ne, tai tuhoaa.

Raija

Hedonismi (m.kreik. ἡδονή, hedone, 'nautinto', 'mielihyvä') on elämänfilosofian oppi, jonka mukaan keskeisiä ja tavoiteltavia ovat nautinto ja mielihyvä. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan "hyväksi on mikä tahansa, mikä aiheuttaa mielihyvää".

Hedonismin perusidea on ajatus siitä, että kaikki teot voidaan mitata sen mukaan, kuinka paljon nautintoa ne tuottavat. Yksinkertaistettuna hedonisti pyrkii saavuttamaan mahdollisimman paljon nautintoa ja mahdollisimman vähän tuskaa.

Samanlaisia ajatuksia voi löytää John Stuart Millin klassisesta utilitarismista. Utilitarismi on teoria, joka arvostaa tekoja niiden tuottaman hyödyn ja tyytyväisyyden perusteella, mihin usein yhdistetään mielihyvä. Utilitarismi ei kuitenkaan ole hedonismia, joka keskittyy yksilön tyytyväisyyteen, vaan utilitarismi määrittää kaikkien tyytyväisyyden (vrt. individualismi ja kollektivismi).