torstai 24. maaliskuuta 2022

SYRJINNÄN MEKANISMEJA

 

 

Ihmisille näyttää oleva perin vaikeaa olla asiallisia, ainakin osalle ihmisistä, vallankin silloin kun tunteet ja mieli johtaa ajatuksen kulkuja, pommittaa epämääräisiin kuviin, heittää eteen kummallisia muistikuvia, menneestä, tulevasta tai nykyhetkestä, ja todellisuuden havaitseminen ei onnistu. Me olemme antautuneet pahan ohjattaviksi, olemme valinneet valhetarinat, uskomukset, tunteet ja mielen, jossa valta sanelee ja kulttuuri anelee. Olemme orjia kehityksen hitaassa kulussa, koska olemme ajautuneet tielle, josta ulkopuolelta tulevan ohjauksen luullaan olevan opettavaisinta yksilöllisen sisäistyneen oppimisen kariutuessa. Yksilöllisyys, itsetuntemus, ja itsereflektio ovat olleet sosiaalisen vallan välineitä estää yksilön kehitystä, se on pitkälti kommunistista oppia, jossa tukeudutaan tarinan voimaan, yhteiseen säveleen, mitä kaikki laulavat ja uskovat. Kommunismi ja uskonto ovat hyvin lähellä toisiaan.

Luen parhaillaan kirjaa, jossa ihmistä kuvataan pyhyydestä pahuuteen. Näitä kirjoja on maailma pullollaan ja yhä vain suositellaan vahvasti niiden lukemista kaiken korjaavana. Pitäisikö kuitenkin kysyä, voisiko olla toisin, kun mitään ei opita, vaan yhä olemme pahoja toisillemme ja kirjat suorastaan opettavat ja toisintavat tätä pahuuden syntymistä. Taiteen ylitarjonnalla on ongelmansa. Totuutta ei saa hylkiä taiteessakaan, mutta kasvatuskeinona itsen tutkiminen psyykkisesti on paljon tehokkaampaa oppimista ja johtaa objektiivisimpiin asioiden tarkasteluihin, eivätkä tunteet pääse johtamaan. Puheen kautta voisimme saada paremmin totuutta esiin, mutta sekään ei auta, jos emme osaa estää mielen ylivaltaa ja opi ymmärtämään mieltä. Mieli on ehdottomasti ihmiselle tarpeellinen, sitä ei voi estää toimimasta, sillä silloin se luo yhä voimakkaimpia reaktioita.

Sosiologiassa olen saanut oppia, että syrjintä on vakio, noin 20 % joukosta. Uskon tämän kehittyvän juuri vallan ja hierarkian kautta, mutta myös oppimisesta, siihen opitaan, kun sitä koko ajan syötetään. Koko suunta tulisi muuttaa, lähteä tutkimaan ihmistä sisältä päin ja luoda edellytykset itsetuntemukseen. Tämä ihmisyyden ymmärtäminen on omituista, lähdetään korjaamaan ihmistä vaurioitumisen jälkeen, eikä ennaltaehkäistä vakavien ongelmien syntyä.

Mielikuvien kulkeminen ihmisistä toisille on pääosin häpeän synnyttämää mielen reaktiota, jossa suojaudutaan häpeältä ja syyllisyydeltä ja luodaan kaunis tarina tapahtumasta. Työpaikalla joskus tutkittiin tapausta, jossa syyllisen penkille oli joutunut apulainen, häntä vainottiin ja rangaistiin milloin mistäkin pienestä asiasta vaatien lopulta potkuja töistä. Kun asiaa purettiin, taustalta löytyi toisen työntekijän perhe, jossa vaimo oli miehensä alistamisen ja terrorismin alla, ja vaimo pyrki hallitsemaan ongelmaa apulaisen kautta levittämällä hänestä juoruja omasta syyllisyydestään johtuen, josta mies syyllisti häntä, hän projisoi, tuoden näin ongelmansa näyttämölle. Apulainen joutui puolustustilaan, josta häntä syytettiin, ettei hän tunne vastuuta teostaan. On tärkeää erottaa hyökkäys ja puolustus, ei voida vaatia syyllisyyteen puolustamisesta. Se olisi kuin nyt Ukrainaa syytettäisiin Venäjän hyökkäyksestä.

On syytä erottaa teot, josta ihminen on vastuussa, ja josta syntyy syyllisyyttä, kun tehdään väärin, vastoin opetettuja normeja, mitä niitäkin osattava kritisoida, kun ne synnyttävät ongelmia. Teot ovat enimmäkseen opittuja, valittuja ja kehitettyjä, mitkä ovat tietoisen minän operoimia. Häpeä on enemmän synnynnäistä, jossa lapsi on oppinut vieroksumaan vierasta jo 7 kuukauden iästä alkaen ja joka toimii usein puolustuksena ja myös tiedostamattomana tunteiden seurauksena. Lapsi rakastuu tuttuun ja turvalliseen vaarallisestikin, josta irtaantumiseen tarvitaan rohkeutta ja itsenäistymistä, oppia havainnoimaan totuuden mukaisesti ja valitsemaan. Valitettavan usein opetuksissa ilmenee alistamista ja sokeaa uskomiseen sekä tottelevaisuuteen ohjaamista kuin itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun ohjaamista. Oppisuunta, jossa itsenäistä ajattelua tuetaan, on konstruktiivinen, tottelevaisuususko on behavioristinen, mikä on koirien kasvatuksesta tuttua, ärsyke, reaktio, palkinto. Häpeä tulee vahvana kulttuurista, mikä voimistuu julmaksikin yhteisöissä, yhteiseksi menetelmäksi kohdella yksilöä, jolloin yksilöä häpäistään ja se tuhoaa yksilön minuutta, siksi on tärkeää kiinnittää huomio tekoon häpäisyn sijaan, ettei mielelle anneta valtaa. Häpäisemistä perustellaan usein juuri uskonnoista tulevan hyvä/paha akselin kautta.

Yksi tärkeimmistä ulottuvuuksista mielen hallitsemisessa ja vastuun sekä syyllisyyden kehittymisessä on havainnoida todellisesti tapahtunutta. Tottelevaisuudesta on tie itsenäisyyteen, nk. äidin/isän murha, taito uskaltaa vastustaa vanhempiaan, mutta valita viisas totteleminen. Ihminen taistelee tiensä ulos sokeasta tottelevaisuuden kehästä rohkeudella, eikä siirrä tunteitaan toisiin, mitkä ovat kehittyneet oman itsen sulkeutumisesta kasvatuksen keinoin vanhempien tai muiden kasvattajien/opettajien taholta. Kun hän itsenäistyy ja aikuistuu, hän alkaa nähdä syitä ja seurauksia selkeämmin ja näkee tekijän vastuun. Itse sain oppia tämän kantapään kautta. Pitkään jatkunut halveksunta ja elämääni tunkeutuminen yhteisössä päättyi, kun aloin puolustautua, hyökkäsin vahvastikin. Seurauksena oli yhteisöstä ulos sulkeminen. Kysymys kuuluu, pitääkö alistua ja uhrautua, jos halveksujat eivät tunne vastuuta, vaan luovat vain uutta valhetarinaa, ikään kuin ottaa uhrina vastuu toisten teoista, tapahtuu uhriutumista. Ei ole oikein kunnioittaa rikollisuutta. Syyllisyyden, häpeän ja vastuun siirtäminen on kuin tie hierarkkisuuteen, toisen oikeuksien ja velvollisuuksien riistämistä ja vallan antamista, jossa pelastetaan ja noustaan itse tai toinen yläpuolelle. Aikuisena jokaiselle kuuluu vastuu teoistaan, sen riistäminen on ihmisyyden riistoa. Joskus voi olla vaikeaa irtaantua näistä, jos on julmat rankaisut ja on pakotettu rooliin. Liiallisten vaatimusten osoittaminen voi viedä valheeseen.

Kaikkein raskainta on joutua syylliseksi teoista, joita ei ole tehnyt. Silloin ihminen mitätöidään.

Syrjintää voi yrittää luokitella. On tunnesyntyisiä, vuorovaikutteisia, asemaan liittyvää valtaa, tiedon puutetta, valtataistelua, hyökkäystä, suojautumista ja puolustamista.

Raija

 

 

 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

VAHVUUTTA JA HEIKKOUTTA

 


Äitini oli erityisen osaava huolehtiessaan auktoriteetin oikeudet vanhempana, ja hän teki sen kunnioituksen kautta, jonka myötä itselleni kehittyi vahva auktoriteettien kunnioitus, jossa keskeisemmäksi opiksi jäi totuuden etsintä. Joskus tuntuu siltä, että taistelussaan totuuden puolesta ja vanhemmuuden oikeuksista, maailman repiessä hajalle, lopputiellä hänellä oli vain ylpeys oikeutena olla oma itsensä totuudessa, hänen oli valittava ylpeytensä säilyttääkseen totuuden ja kunnioituksen ihmisyytensä vuoksi. En ajattele, että äitini olisi virheetön, kuten en itsekään, katson kaikkien ihmisten tekevän virheitä ja mutta mitä kurjemmin heitä kohdellaan, valehdellaan, vaaditaan liikoja, alistetaan, häpäistään, syyllistetään, sitä kauemmas he ajautuvat pakenemisen tielle, suojellakseen omaa olevaisuuttaan pysyä järjissään.

Kun kaikki arvot ohjaajina menetetään, totuus katoaa, kauneus hävittää kaiken pyhyydessään, ja hyvyys on kuin maalaus, ikoni, jota vallanhimossaan ihminen kumartaa, häivyttää totuutta taakseen, kiertää tutkimusta ja oikeutta, ettei vain tarvitsisi kantaa omaa syyllisyyttä ja häpeää. On aina muistettava, että on sairasta ja tervettä syyllisyyttä ja häpeää, jossa terve on elämän suoja ihmisyyden heikkoudelta ja vahvuudelta. En kenellekään vaadi kohtuutonta orjuutta asioiden esille tulossa, ymmärrän, että armoa on annettava, mutta en voi hyväksyä, että jonkun on kuoltava toisten kunnian vuoksi. Valhe on suurin elämän tuhoaja. Sen näemme nyt Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan, narratiivia säilytetään oman kunniallisuuden vuoksi, hyvyyttä todistaen, totuutta paeten, kauneutta sivellen. Ja tämän saman tekee uskonnon ja uskon nimissä kirkon ihmiset. He kaventavat ja sitovat totuuden uskoon, Jeesuksen ja Jumalan nimeen, mutta eivät halua tutkia totuutta, vaan nostavat itsensä toisen ihmisen yläpuolelle hallitakseen häntä, uhrit maksavat hinnan heidän teoistaan. Uhrit eivät ole puhtaita pulmusia, en sitä tarkoita, mutta en voi nostaa valhetta suojaavaksi tekijäksi kaikkia kohtaan, jossa uhri joutuu maksamaan hengellään. Kun itseäni häpäistiin, ja kohtelustani valehdeltiin, ilmoittaen, että asiat, joista kerroin, ovat mielikuvitusta, huusin hirveyksiä, en kestänyt valhetta ja tarinaa, mikä luotiin syyllistämisen avulla. Oli niin raskasta kuulla toisen ihmisen kommentti, en tunne mitään syyllisyyttä ja häpeää.

Niin monet tuskat piilotetaan valheen alle, kärsimystä sallitaan. Niin monet ongelmat näkyvät julkisuuteen pienissä kuin suurissakin asioissa, kuinka ihmisen kaksijakoisuus ja valhe loistaa ja sitä ylemmyyttä toistetaan tarinoina. Vaikka maailmassa tiede, taide ja uskonnot puhuvat siitä koko ajan, siitä ei opita, se yhäkin murskautuu vallan alttarille. Olen nähnyt virkamiesten suojelevan toisiaan, pitävän valhetta yllä, mutta uhrit eivät saa oikeutta puheeseen, itsensä ilmaisuun. Oikeutta ei tule oikeuslaitoksissa, ei oikeusvaltioissa, eikä missään järjestelmässä, ellei ihmiset halua totuutta. Yhäkin uskon, että lapsen viattomuus on asia, jonka kautta voimme säilyttää pyrkimystä totuuteen, mutta erehtymättömyyttä se ei ole, se on pitkän matkaa oppimista. Hierarkkiset systeemit ja valtarakenteet suojelevat valhetta, uhrien kuulemattomuus. Joharin, psykologian tutkijan minuuden kuvaus, ”Meissä on itselle näkyvä ja salattu, toisille näkyvä ja salattu.

Kreikkalainen filosofia puhuu puheoikeudesta elämän ja ihmisyyden suojana, sen juuresta saada oikeutta. Sitä ei kuitenkaan suoda kaikille, yhä uhraaminen on arkipäivää, jumalien kumartamista, hierarkkisten valtasysteemien ylläpitoa. Tieto ei ole arvostettua, vaan mielen ylentäminen ohjaavaksi tekijäksi.

Ei ole enää yksilöllistä, vaikka se on moraalin juuri hyvässä yhteisöllisyydessä, vaan hyvä ja paha on siirtynyt rooleihin, taistellaan vallan kautta oikeasta ja väärästä, se on tulosta sosiaalistamisen ideologiasta, kuin oikeus persoonallisesta pahasta, jossa valta on oikeuden ja totuuden määrittelijä.

Maailma on täynnä kauniita sanoja, viisautta ja oppeja, mutta tuntuu, ettei mitään opita, painvastoin, järjestelmät palvelevat pahuutta ja tuhoa. Ohjeita lentelee kuin maailmanlopun alla, ole kiitollinen, pyydä anteeksi, kasva, huomioi, kunnioita, alistu, nöyrry, jne. Voitko olla kiitollinen silloin kun sinulta viedään kaikki oikeudet ihmisyyteen, ja sallitaan paha, jota sinulle tehdään, voitko antaa anteeksi, jos se on vain sinun velvollisuutesi, eikä vastapuoli tee sitä, vaan hänet nostetaan yhä korkeammalle hyvyyden alttarille tekemään itsestään pyhä, joka ei tee koskaan virhettä, vaan hän on alistamisen oikeuttava ihminen, syyllisyytesi, häpeäsi ja virheittesi sekä vastuun kantaja.

Vietkö totuuden Jeesuksen ja Jumalan persoonallisuuteen, ja sidot kokemuksesi rituaaleihin, joilla peset syntisi puhtaaksi. En halua ketään ristille uhrattavaksi, mutta tätä henkistä ristiin naulitsemista en voi ymmärtää. Jokaisen elämä on arvokas. Kannatatko vain ideologioita, että voit paeta totuutta, hyvää ja kaunista valheiden avulla.

Olen hirveän surullinen. Onko elämä ja kulttuurimme vain näytelmä Goffmannin teorioiden mukaan, jossa tuomme näyttämölle itseämme, tuskaamme, kärsimystämme, mutta emme halua sitä helpottaa, vaan valitsemme vallan, jolla muita voi hallita, mitä järjestelmillä tuetaan? Niin monet kerrat on todistettu ihmisen pahuus, hänen tottelevaisuutensa, jossa hän tappaa käskystä, tämä on yhteiskunnallista filosofiaa, mikä on valittu.

Pahuuden taustalta löytää useimmiten moralismin, jolla toisia ihmisiä pyritään hallitsemaan. Kantin teorian mukaan olemme moraalissa vasta alimmalla tasolla. Ihmiselle ei suoda nautintoa, iloa, onnea, eikä mitään, missä hän voisi järjellisesti toimia, eikä hyvän tekeminen onnistu, hänen mielensä murretaan. Mielestä on tehty uskoa kiihkon myötä, salakavala pahuuden tyyssija, jossa mielen vapaus kokea normaalia nautintoa ja iloa on lukittu ja pahuudeksi nimetty. Joskus nuorempana, kun otin alkoholia, se vei minut vahvaan masennukseen ja ahdistukseen, vaivuin hiljaisuuden tuskaan, kipuun kehoni ilon katoamisesta, ahdistukseni nousi pintaan. Ja vasta aikuisena saatoin löytää ilon, kun sallin totuuden puhua, mutta silloin olin jo menettänyt kaiken, sillä niin monelle valhe ja kauneus oli elämän totuus. Olen sittenkin äitini jäljillä, säilyttääkseni itsekunnioituksen, minun on valittava ylpeys. Sitä synniksi sanotaan, mutta onko se sittenkin vain vallan ilmentymää, vallan mitä tarvitsee säilyttääkseen itsensä hallinnan, eikä se tarkoita elämän hallintaa kokonaisuudessaan.

Raija

 

 

 

lauantai 5. maaliskuuta 2022

ITSE JA ITSEMÄÄRÄYTYMISEN TUHOUTUMINEN

 

 

Mielenterveyden syntymiseen keskeinen asia on itsemääräytyminen. Se voidaan tuhota vastuuttomien ympäristötekojen kautta, tunkeutumalla yksilön mieleen operoimaan. Vaikka ihminen olisi kuinka vahva, fiksu, asiallinen ja ystävällinen, niin hänen itsemääräytymisensä voidaan estää ulkoisin toimin vain vallanhimosta ja/tai yhteiskunnallisista rakenteista käsin, valheellisista mielikuvista ja niiden kuljettajien toimesta.

Kirjoitan tämän, koska näyttää yleiseltä, että katsotaan yksilön persoonallisuus häiriintyneeksi, mitä pitää aina korjata, ja kuvitellaan ettei itse tuhoutuisi, itsekkyys ja oma pahuus pitäisivät huolen, että itse säilyisi kovistakin kohteluista huolimatta, mutta todellisuus on se, ettei säily. Tämä yhteisövallan ihannointi ja psykologisointi on sokeaa uskoa, jossa ihmisyys nähdään omituisesti aina pahana ja yhteisön katsotaan voivan ”parantaa” tämä yksilö vallan avulla. Olen täysin toista mieltä, koska olen menettänyt itseni elämääni tunkeutumisen vuoksi. Tämä asia ei ole minulle pakkomielle, jossa pyrkisin itsevaltiuteen, kirjoitan asiasta siksi, että pidän arvossa ihmisyyttä ja haluan suojella elämää ja itseyttä, itsemääräytymistä. En tee tätä siksi, että haluisin määrätä totuuden, ja luoda toisiin itseyttä, tämä olkoon heidän itsemääräytymisoikeutensa, itsen sisäsyntyinen kokemuksen todellisuus, joita toisilla ei ole oikeutta luoda vallan avulla. Kerron tästä siksi, että niin moni menettää mielenterveytensä tämän ongelman vuoksi.

Opiskeluissani ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat kuvattiin ja käsiteltiin keskiluokkaisen ja hyväosaisen näkökulmasta. Niin kristinuskossa kuin muissakin uskonnoissa on sama ongelma, sitä ylläpidetään yhteiskuntien kautta. Kielemme muokkautuu valtaapitävien, auttajien, ammattilaisten, politiikkojen, median ja tarinoiden kautta. Viimeinen lukemani kirja, ”Terapeuttinen valta”, kuvasi hyvin sitä, kuinka minuuden käsitys on psykologisoitunut, yhteiskunnallisena vallan ongelmana.

Kuinka usein kuulet sanottavan, muuta itseäsi, muita et voi! Se on totta, mutta asenteisiin voidaan vaikuttaa, moraalia voidaan kehittää ja tapoja muuttaa, vaikka se onkin hidasta.

Se mitä tässä kokemuksesta puhun, on tapahtunut elämässäni reilu 50 vuotta sitten. Se ei koskaan ole haihtunut muistista, piiloon sen olen joutunut viemään välillä, kun häpäisyt ovat olleet julmia, kun olen tuonut asiaa esiin.

Pidän ehdottomasti tärkeänä sitä, että ihmisen minuudelle on oikeus ja se saa kehittyä ja olla olemassa. Siihen kuuluu keho, mieli, tunteet, kieli ja sosiaalisuus. Mielen elinehto on se, että saa olla olemassa halu ja tahto, ja itse voi tavoitella jotakin, se ei ole itsestäänselvyys, opin sen toiminnan tasapainon koulutuksessa, osin omien harrastusten, kuten teatterissa näytteleminen ja kirjoittaminen.

Kun nämä itsen syntymisen edellytykset riistettiin, jäljelle jäi vain keho soluina, jossa oli solutason jakautumista, minää ei ollut, tämä tila ei ollut kokoaikaista, vaan kykenin suoriutumaan pakkoroolissa. Kun sammunut mieli alkoi nousta ylös riittävän turvallisuuden vallitessa, vasta 25 vuoden kuluttua, myös piiloutuneet mielikuvat, kuin pakko-olleena pakkomielikuvina totuuden säilymiseksi alkoivat nousta toistuvina, traumakuvina, ja siihen meni aikaa pitkään ennen kuin ne tasaantuivat. Esiin tuli aggressioita, välillä mentiin vanhaan pakkorooliin, jossa kuin pinnalle nousi itsen vahvistaminen, arvostettujen asioiden esiin tuleminen, usein pinnallisesti ulkoisten arvojen mukaisesti, sallittujen ja hyväksyttyjen tapojen. Mieli nousi ensin esiin vertauskuvallisena, kaunistaen kokemusta, ikään kuin se säilynyt totuus tapahtumista tuli uusin mielikuvin, mutta ei hävittänyt todellista tapahtumaa, vaan suojasi kärsinyttä mieltä.

Rikoksen jälkeen kehotietoisuus katosi vakavan väkivallan jälkeen. Oli kuin koko keho olisi kadonnut olemattomiin, eikä tuntoaisti toiminut, josta päättelin, että minuus ei tunnistanut eikä hahmottanut, kun sitä ei ollut. Yhtäkkiä saatoin kokea kehon kuin suureksi ilmapalloksi kehon muotojen mukaan, järkyttävän pelon seurauksena kohdatessani rikoksen tekijän, hän muuttui viisi metriseksi. Ilmeisesti juuri päälle karkauksen seurauksena kehotietoisuus kehokuvassa oli muistissa litteä, joka leveni levenemistään. Tätä litteyden kuvausta en ole nähnyt tieteellisissä julkaisuissa. Siksi on vaarallista vaatia vain itseä muuttumaan, se voi murtaa koko ihmisyyden, kuten itselläni kävi, niin psyyke kuin kehokin romahti täydellisesti. Ihmisen psyykkinen hyvinvointi on koko yhteisön kudelma, erityisesti kohtelun tulos.

Kirjassa ”Terapeuttinen valta” tuli selkeästi esiin se, kuinka on ajauduttu kielen ja termien kautta psykologiseen eetokseen, jossa yksilöön on siirretty käsitteitä ja näkemyksiä, kaikki muuttuu, kun vain itse muutut, ja tavoitteet ovat tulevaisuudessa kuvitelmina hyvästä, mikä ei mahdollistu todellisuudessa. Sen olen myös elämässäni nähnyt.

Raija