Hurmos, ”mahdollisesti
uskonnollinen haltiotila, hurmio, ekstaasi”, näin kuvaa Wikipedia hurmos sanaa.
Olisiko tässä niin, että merkitys voi vaihdella, missä vaiheessa kokemus on.
Eikö olekin mukava hurmaantua, ihastua johonkin niin, että tunteet kuplivat kehossa.
Eikö joskus tee mieli hurmata joku, johon on viehättynyt? Mutta jos alkaa mennä
hurmoksen puolelle, sitten on jo liikaa jotakin, jota emme hallitse, emme
tiedosta, olemme vietävissä. Sosiaalisissa yhteisöissä huomiota annetaan toiseen
säännöllisesti enemmän kuin toiseen, (toistuvasti todettu sosiaalipsykologisissa
tutkimuksissa, Antti Eskola). Paljon huomiota saavat usein narsistiset henkilöt,
ei heikot, jotka olisivat enemmän huomion tarpeessa, esim. julkkikset ja monet
sortuvat tähän palvontaseremoniaan, suositaan ja usein sitä myös kerjätään,
kehutaan suurella seuraajamäärällä somessa. On myös aivan asiallisia, fiksuja
ja mielekkäitä ihmisiä, joiden vuorovaikutustaidot ovat erinomaisia, mutta
näille ei anneta samassa mittakaavassa huomiota. Aito ja vilpitön voi joutua
hyljeksinnän kohteeksi, emme kestä sitä, oma haavoittuvaisuus sattuu, kun sen
tunnistaa toisessa, menetetty minuuden puoli, kuin ei uskaltaisi nähdä itseään.
Asiallisuus
kohtaamisessa ja viestinnässä tuo neutraaliutta. Ihmiset eivät ole oikeudenmukaisia,
useimmilla mieli toimii mielivaltaisesti, toisia rangaistaan ja toisia palvotaan.
Siksi perusopetukseen tulisi tulla tunteiden ymmärryksen kehittäminen, ettei
sosiaalisten roolien kautta tuotettaisi ongelmia.
Minulle
hurmos tarkoittaa tunteiden erilaisia muotoja, tai paremminkin tasoja, jossa
epätietoisuus tai tietoisuus synnyttävät jännitteitä, ehkä pyrkimystä viehättymään,
esiasteista rakastumista, kiinnostuisipa tuo minusta, kuinka viehättävä hän
onkaan. Se on vaeltelua tunteiden tunnistamiseen, mutta myös ylilyöntiä, tunne voi
olla yksipuolista, jopa pelonsekaista, mutta myös molemminpuolista. Nuorempana
se on paljon sidoksissa johonkin, mitä yleisestikin ihaillaan, arvostetaan ja
kunnioitetaan, tunteet eivät ole kontekstissa ajatteluun, jossa todellisuus
olisi avautunut.
Hurmosta
kuvailee hyvin oikeuspsykiatri Hannu Lauerma kirjassaan ” Usko, toivo ja
huijaus” Siellä saa kyytiä julkiset henkilöt, jotka onnistuvat huijaamaan
tiedoilla, taidoilla ja karismallaan ihmisiä, jotka ovat palvottuja ja
tavallaan yhteisöjen ja yhteiskunnan tukemia erilaisten rakenteiden kautta,
rajatut oikeudet, valta, omistus, asema jne. Se voi olla tiedon on valtaa,
jonka kautta Suomi on erityisesti saanut oikeuksia, mitkä eivät aina ole
ihmiselle edes tarpeellisia, ihmisyyden kehityksen kannalta. Kymmenen vuoden
iässä olin kovasti ihastunut Napoleoniin, hänen komean sotilaspukunsa vuoksi,
ehkä siksi, että omat vaatteet olivat rääsyjä. Itse herran ajatuksista ei
jäänyt mitään mieleen, enkä ymmärrä, miksi ylipäätänsä olisi pitänyt jäädäkään.
Määrittelen hurmosta
turvattomuuden aikaan saamaan keholliseen jännitteeseen, jossa sokeus omaan
itseen on menossa kohti tiedostamattomuutta. Lauerman näkemykset perustuvat jo
kehittyneeseen valehtelun kykyyn, mikä tietysti voi myös olla tiedostamatonta,
mutta pääosin tietoista. Jos ja kun ihminen ei ole hyväksytty omaan itsenään,
hän joutuu kehittämään valheminuuden muiden vaatimuksista ja odotuksista,
muuten saa kenkää yhteisöstä ja niin julmia rangaistuksia, että henkensä
säilyttääkseen on pakko olla roolissa ja sosiaalinen ylivalta pääsee
toteutumaan. Yhteisövalta on vähän tutkittua. Ei ole ollut helppoa olla aito,
sen voin omalla kohdalla sanoa, ja olen vetäytynyt, kun rangaistukset ovat niin
julmia, vallan väärinkäyttö ihmissuhteissa.
Jos ja kun
pelot ja turvattomuus, uhkat ja väkivalta ovat vallitsevia yksilöön nähden,
kehojännitteet vahvistuvat autonomisen ääreishermoston kautta, tahdosta
riippumattoman, mikä on sanansa mukaisesti lähellä ihoa. Tällöin mieli etsii
niitä turvatekijöitä, joita ihminen on saanut elämänsä aikana, jos on saanut.
Jos niitä ei ole saanut, kuten itse olin saanut, saattaa kehittyä juuri nuo
valheiden ja taistelun kautta eloonjäämiskamppailun elkeet, mitä narsistiset
tarpeet tukevat itsen ja toisten kautta. Itsellä oli pitkään ihailun ja
puhumisen tapoja, kuin ne olisivat kietoutuneet viehätyksen aikaan saamiseksi
kehon pinnalle pelon alla, johon oli hyväksyttävyyden pyyde odottaen muilta.
Minuuden piirteet luonteena ovat koko yhteisön soppa, vain harva voi elää
diktaattorin elkein, ainakaan tavallisissa yhteisöissä, jossa valta ei ole
hierarkkinen ja asemoitu.
Hurmostilassa
tunteet eivät tavallaan ole selkiytyneet sellaiseksi, että yksilö ymmärtäisi
niitä. Ne eivät pääse tietoiseksi sillä tavalla, että ihminen tunnistaisi
niistä syvempiä aitoja välittämisen viitteitä ja tarpeet toiseen nähden on
pelon kautta ehdollistuneet, tulleet epäterveellä tavalla riippuvaiseksi kuin olisi
normaalin tarpeen tavoin oikeutettua itseilmaisuna. Tunteita ei ole voinut
ilmaista, tai siihen ei ole opittu. Ihminen on eksyksissä tunteidensa suhteen,
on paha olo, ja se purkautuu useimmiten toiseen ihmiseen kuin häneen, joka on
riistänyt perustarpeita, vähätellyt, kumonnut, turhauttanut, alistanut,
evännyt, estänyt, valheilla manipuloiden jmv. tai estänyt itse ja/tai toiset itsensä
toteuttamisessa.
Kehojännitteeseen
joutunutta minuutta kannattaa tarkastella mielen kehityksessä sekä oman tahdon
ja halun kautta yksilöityen, jolloin tavoitteet ja pyrkimykset ovat johtamassa
ja lopputuloksena on voimakastahtoinen luonne, ja joiden teoissa näkyy
johdonmukaisuutta. Sitten on pelon kautta ja kauhuksi kehittyneenä minuuksia,
joissa voi ilmetä voimakasta mielikuvitusta, mikä näyttäytyy luovuutena, mutta
lopputuloksena on ajatuksen hajoaminen, mutta myös jäykistymistä ja
sulkeutumista.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti