PUHEIDEN VAIKUTUKSIA

 

 

Kuinka puhuminen voi olla niin vaikeaa? Näyttää siltä, että ihminen pakenee, hiljenee, kauhistuu ja vetäytyy puheen ääreltä kasvotusten, kun mieli viestii epämiellyttävyyttä, ahdistus ryömii sisuksiin, ja sanoja ei löydä, niitä ei ymmärrä, on erilaisia merkityksiä sanoille, sanoja on liian vähän, muistikuvia, joita voisi käyttää. Meidät on myös opetettu puhumaan roolien kautta, mikä on enemmän ylivallan kieltä. Suomi on puhumisen osalta heikosti itseään ilmaiseva ja voiko se siinä kehittyäkään, kun juuret ovat syvällä mielen ahdistuksessa, kiellettyjen asioiden saarekkeissa. Puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Olemme kurittamisen ja rankaisun kärkimaita, se vie asioiden käsittelyä ja kohtaamista ihmisen alitajuntaan, unohtumaan ja piiloon. Tämä on jotain hyvin vanhoillista kasvatusta. Kasvatuksessa voi olla luja, vaativakin, mutta ei ihmisyydestä tule rangaista. Kaikki nuo piilotajuntaan häväistyt ja rankaisulla piilotetut ryöpsähtävät esille paikoissa, joihin ne eivät kuulu. Läheisen loukkaaminen, alistaminen ja häpäisy tupsahtaakin työkaverille, jolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja aivan toisessa asiassa, usein kohteena on heikoilla oleva ihminen.

Aggressioksi muuttunut mielen purkaus tulee esiin tiedostamattomasta, eikä ihminen aina ymmärrä mistä on kysymys, pintaa raaputetaan. Erityisesti nämä aggressiot tulee esiin miehillä, jossa osatekijänä on testosteroni. Näen aggression alkuperän myös mielen ja siinä aistinautinnon menettämisenä. Kohdussa nautinto on vapaimmillaan, ja kun lapsi menettää sen, aggressio seuraa ahdistuksen jälkeen syntymäpuristuksesta tulleena ja antaa voimaa selviytyä hengissä. Aggressio on siis tärkeä elinvoiman ylläpitäjä. Tunsin ihmisen, joka eli yli viisikymppiseksi, eikä juuri kokenut ahdistusta ja/tai torjui sen muististaan, hänen elämänsä oli suurta nautintoa. Hän oli syntynyt keisarin leikkauksella.

Auttaako näihin ongelmiin runsas lukeminen? Lukeminen tuo lisää sanoja, lisää muistikuvia, joiden moninaisuus voi auttaa itseilmaisussa. Mutta kaunokirjallisuuteen uppoutuminen voi viedä meitä unohtamaan todellisuutta, mikä sekin on joskus tarpeen, mutta voi tuhota ihmissuhteet. Suomalaisessa koulutuskulttuurissa puhutaan vähän. Eräs tunnettu lukion opettaja ja kirjailija ilmaisi viikko sitten, ettei lukiossa ehditä puhumaan ja jäi uupumuksesta sairauslomalle. Tiedon pänttääminen uuvuttaa niin oppilaat kuin opettajatkin. Olen joskus lukenut tutkimuksesta, että kaunokirjallisuus vie pois todellisuuden kohtaamisesta ja tiedostamisesta, silloin on hyvä kysyä, miten paljon kirjallisuutta ihmiseen voi opetuksessa vaatia. Tarvitsemme kauneutta ja tarinoita elämän hyvän kokemiseen, mutta sen ei tule viedä pois todellisuudesta. Valitettavasti valheelliset tarinat ovat kaikkein miellyttävämpiä, mutta totuus jää elämään, vaikka kuinka pakenisimme sitä, hylkäämme läheltä sen epämiellyttäväksi koetun ihmisen, joka puhuu totta, eikä totuuden puhujan tarvitse sanoa kuin kerran vuosisadassa sen mitä on tapahtunut, totuuden välttelijä saa ahdistuksen omasta valheestaan, mutta siirtää sen asian ilmi tuojan kannettavaksi.

Eräs somevaikuttaja heitti kysymyksen viime viikolla, kuinka voi olla niin vaikeata tuottaa toisille ymmärrettävään muotoon puhetta, vaikka sen ajatuksissaan ymmärtäisi. Ihan tavalliset puheet ärsyttävät ihmisiä ja saavat hyökkäämään toisen kimppuun, mielipiteet ärsyttävät ja aivan tavallinen tieto nostaa karvat pystyyn. Vastakkaisuus ilmiö on selkeästi näkyvissä, hyökkäämme vastakkaista mielipidettä vastaan, jossa juurien uskotaan olevan persoonallisuudessa, omien ristiriitojen selittämättömyydessä, uskomme totuudeksi sen, mitä kasvaminen ja oppiminen on tuonut, eikä asia ja loogisuus pääse esiin.

Kirjoitettu kieli on sitä kauneutta, minkä mieli tarvitsee löytääkseen mielen toimintaa, hyvää mielen kokemusta, hyvän olon saavuttamista takaisin elämän voimaksi. Mielellä itsessään on kyky luoda kauneutta, se tekee sen unissa, ja ihminen kestää paremmin kokemuksiaan, uni vapauttaa. Kun avasin omaa mieltäni, kirjoitin kirjan aikana, jossa olin taantunut lapsuuteen pahojen traumojen jälkeen. Esiin tuli lapsuudessa opittu kieli uskonnosta, sadut, joita olin lukenut. Eikä siinä ollut kysymys uskosta, vaan mielen eheytymisestä palautua kokemaan omaa mieltä. Kieli on kontekstissa moneen ulottuvuuteen, vaikka sitä emme usein huomaa, ja menemme solmuun, mitä olisi huomioitava, ymmärrämme kieltä kirjaimellisesti, mitä sitäkin pitää olla. Näyttää siltä, että kielen kehitystä käsitellään liian paljon ikään kuin ihanneolosuhteissa kehittyvänä, mitä todellisuus ei ole. Lääkärilehti kirjoitti juuri artikkelin, jossa puhutaan siitä, kuinka psykiatria tieteenä on jumittunut diagnoosien pauloihin, eikä kokonaiskuvaa ole, ei suunnitelmaa potilaan näkökulmasta, eikä loogisuutta, tavallaan katsotaan vain tuloksia, ei syitä ja seurauksia. Diagnoosit elää omaa elämäänsä.

Puheen tuottaminen on monen prosessin tulos, mitä on harjoitettava monesta lähteestä, nähdä ja kuulla, koskettaa ja viittoa. Ensiarvoisen tärkeää on lapsen varhaisin leikkivaihe, mitä on harjoitettava pitkään kouluikään saakka ja siitä jatkaen oppimisprosesseissa. Mieli- ja muistikuvia on opittava toiminnallisesti käyttämään etuaivolohkolla, jolloin niistä syntyy ymmärrettäviä lauseita, pysytettävä hetki ja siirrettävä muistiin ymmärrettäväksi lauseeksi. Jos ja kun kohtelu on väkivaltaista, kieli ei selkiydy, vaan puheeseen tulee mielen kytkös, ja tunteet joutuvat kauhun alle, ja tunne alkaa ahdistuksen myötä pursuilla yli äyräiden sekoittaen puhetta, tämä näkyi selvästi traumani jälkeen, toi häpeän ja lopulta vaikean esiintymispelon. Pitkä harjoitusvaihe ja asioiden selkeytys ja käsittely opettaa toiminnallisen aivotyöskentelyn.

Yleiseen kieleen on pesiytyneet ammattislangit. Käytämme kevyesti toisesta määritelmää, skitsofreenikko, sosiopaatti, psykopaatti, narsisti jne. Olen lukenut parin viimeisen kuukauden aikana neljä peruskirjaa psykologiasta, kolme skeemoista, yhden uupumuksesta ja näissä kaikissa on kummallisesti ilmaistu, että ihminen kuvittelee hänen kaltoin kohtelunsa, ja se on hänen yksilöllinen ongelmansa kokemuksessa. Tämä näyttää olevan juuri korjaavissa hoitomenetelmissä tulevaa. Arvostan psykologiaa, ja niissä on paljon viisautta itsetutkiskeluun, mitä kannattaa pohtia. Näyttää siltä, että se toteutuu parhaiten oppimisen psykologiassa.

Puheiden uskottavuutta mitataan useimmiten suuren joukon havainnoissa, eikä huomioida, että ne ovat luotua tarinaa, uskonnollisuutta ja mielikuvien viljelyä yhteisyyden saavuttamiseksi. Ikään kuin suojellaan pahuutta eikä totuutta etsitä. Ei se helppoa ole ja ongelmatonta, omalla kohdalla minulta ei kysytty lainkaan ja koko ongelma, kaltoin kohtelu salattiin. Monet pakenevat totuutta mielikuvitukseen, tämä on ollut vahvaa omaa historiaani tutkien, ja taustalla se, että pahassa väkivallassa mieleni murtui ja se oli halveksuntaa tuova asenne. Kun itse pakenin omaa ahdistustani yhteisöstä, minulle lakattiin puhumasta. Minun oli pakko, sillä ahdistus alkoi hajottaa mieltäni.

Aivojen toiminta ja sairaudet voivat estää puheen kehittymistä, ja tuoda ongelmia.

Raija