VIHAN KANTAMINEN

 

 

Noin 40 vuotta sitten elin vahvan vihan kauden, josta palautuminen ei ollut helppoa. Jouduin ja sain tutkia omaa minuuttani, mitä siihen oikein kuuluu. Pääperiaatteessa olen jakanut minuuden kolmeen osaan, varhaislapsuus, nuoruus ja aikuisuus, johon aikuisuuteen liitän yliminän/omantunnon, lisäksi jaottelen sen mieleen, kieleen ja tunteisiin, joissa viha näkyy erilaisina ilmentyminä. On pyhää vihaa arvojen häpäisemisestä, mielen vihaa, jossa jäsentymättömät tunteet ovat juuttuneet kehoon.

Eilen laitoin viestin somealustalta läheiselle ystävälleni, kuinka olin unohtanut hänen syntymäpäivänsä, kun olin joutunut julman häpäisyn kohteeksi. En voinut mennä ryhmään, jossa hänkin oli, useampi yhteiskokoontuminen jäi väliin, koska koin kohtaamisen niin ahdistavaksi, kun häpäisijät olivat myös paikalla. Muutamat ilon juhlat, ja hautajaiset jäi väliin. Hän ei vastannut viestiin, vaan antoi tykkäyksen lähettämääni värikkääseen kuvaan, se oli hänen arvojensa mukaista huomioimisessa. Ei se kymmenen vuotta kestänyt suru, ei se, että ryhmä sulkemisellaan pois ryhmästä ilmoitti kantansa, mitätöimisellä ja huomioimattomuudella. Hän ilmaisi, mitä hän hyväksyy minussa, tunteet eivät kuuluneet siihen, vahva suruni, yhteyksistä pois jäänti, kokemukseni oli turhaa ja väärin hänen mielestään.

Ryhmäkäyttäytymisen hyväksyntä ja hylkäämismekanismit ovat vahvan ja heikon välillä, puhtaan ja likaisen, mitkä ovat arvojen, tapojen ja vallan kautta pesiytyneet kulttuuriin. Niinpä tämäkin ryhmä ikään kuin valitsi ”vilpittömän”, miellyttävän tarinan kertojan yhteisön ohjaajaksi, jonka näkemyksiä uskotaan ja seurataan häntä, vaikka hänen tarinansa oli valhetta, mutta se on kaunista, ikään kuin elämää suojaavaa ryhmän kannalta, mutta minun kannaltani oikeudetonta elämää yhteydessä toisiin ihmisiin vuosikymmeniä kestäneessä suhteessa. He valitsivat arvon, mihin minun oli alistuttava, että he voivat antaa mitään hyväksyntää, kuin vilkutan sinulle, mutta älä tule lähelle. Ymmärrän heikkoutta ihmisessä, joka suojelee itseään ja haluaa nähdä vain kauneutta, koska ei ehkä kestä muuta kokemusta, mutta siinä voi myös paeta totuutta, mennä valheiden markkinoille ihastuksien harhauttamana. Niin kauniit, rumat, pelottavat kuin vahvatkin ovat niitä, joihin samaistutaan ja joihin uskotaan ja lähdetään seuraamaan, heikot hylätään, ne, jotka puhuvat asioista, joita emme halua kohdata itsessämme.

Kun yhteisö alkaa puolustamaan toista ja hylkimään toista, valintana on erilaisia tapoja, arvoja, ja käytänteitä. Puheen tasolla tarkastellaan mitä ihminen sanoo, ylistetty nostetaan puhtaaksi ja vilpittömäksi, ja hylätty likaiseksi ja sopimattomaksi. Puheita tarkasteltiin niin, että ylistetty ja totuudeksi tulkittu, nk. parempi ihminen ei ollut tarkoittanut mitä oli sanonut, eikä ollut ymmärtänyt, mitä tarkoitti puhuessaan ja loukatessaan, mutta aliarvostettuna puheeni oli tarkoituksellista loukkaamista, josta rangaistuksena annettiin sulkeminen pois ryhmästä, puheeni, osallisuuteni ja tunteideni mitätöinti. Alun perin julman häpäisyn suorittanut henkilö sai puolustamista osakseen, se oli totuuden mittari, mutta suuttumukseni loukkauksesta katsottiin sopimattomaksi, missä myös oli häpäisyä paljastumisen muodossa, kerroin mitä minulle oli tehty. Kahden yksilön tekemä häpäisy tuli näkyviin ryhmän muille jäsenille, mutta heidän melkein pyhä asemansa yhteisössä nosti heidät ihailun ja hyväksynnän piiriin, puhtaaksi, vilpittömäksi ja totuuden valvojaksi, heidät nostettiin hierarkkisesti korkeammalle kuin muut, ja epätasa-arvo alkoi kaivaa vihaa jäsenten välille.

Pääsääntöisesti psykologisoituneessa maailmassa nämä tavoista, arvoista ja vallan väärinkäytöstä tulleet ongelmat selitetään persoonallisuudesta johtuviksi. Yksilöillä on vääriä tunteita, on skeemoja, minkä orjia he olisivat, joiden kautta voidaan syyllistää yksilöitä, mutta vallan väärin käyttöä ei kyseenalaisteta, hierarkkisia vallan menetelmiä. Tämä mielikuvien, vihan ja käsittelemättömien tunteiden kautta johtaminen suosii toisia ja hylkii toisia, eikä arvot ole jäsentyneet niin, että kaikilla olisi ihmisoikeudet, se on moralismia, jossa mielivalta kukoistaa. Syyllisyys omista teoista siirretään heikkoihin, paljastajiin ja itseään puolustaviin.

Nuoruudessa, jolloin asioita ja kokemuksia ei aina osaa hyvin käsitellä, kuten itselläni, tunteet ovat lukkiutuneet, ahdistus ottaa vallan, ja ryhmän toimintatavat määräävät moralismin kautta käytänteitä, on tottelevainen liikaakin, kun ei usko omaan kokemukseen ja osaamiseen, joukolla on alistava voima, joissa useimmiten on taustalla joidenkin yksilöiden vallanhimo johtaa muita. Kun ikää on tullut ja tavallaan on oppinut kestämään lyönnit, viha ja loukkaantuminen siirtyy ikään kuin vapaaseen tilaan, mieli ei enää hallitse, vaan ajattelussa on jäsentyneet arvot, joita kykenee analysoimaan oikeuksista ihmisyyteen, luvan tunteisiin ja ihmiset ovat tasavertaisia keskenään, eikä yhteisövallalla alisteta joitain nurkkaan häpeämään, vaan kaikille annetaan ihmisarvo ja välinpitämättömyydestä luovutaan ja kunnioitetaan kaikkia tasapuolisesti. Ilman mielenvaltaa anteeksianto ja kiitollisuus on helpompaa, mielenvalta tekee niistä jopa mahdottomia toteuttaa.

Nämä syrjintämenetelmät näkyvät kaikissa yhteisöissä, vain harva on siitä vapaa, jako hyviin ja pahoihin, arvostettuihin ja aliarvostettuihin, epätasa-arvoa, joissa nöyrrymme syrjiviin mekanismeihin ja vallan väärinkäyttöön. Se kertoo siitä, ettemme ole kehittyneet kovinkaan korkealla ajattelun kehityksessä, möyrimme syvällä asenteiden suossa, tuomitsemista ja pahoinvointia tuoviin käytänteisiin, mikä tuo valtavia mielenterveysongelmia ja maksaa terveysmenoina paljon, ja on yhteiskunnan, työelämän, yhteisöjen, perheiden ja yksilöllisyyden turmion tietä.

Raija