VANHEMMUUDEN, KASVATUKSEN JA OPETUKSEN VAATIVUUS

 

Tulen aina vihaiseksi, kun vanhemmuutta riistetään, aliarvioidaan, pidetään itsestäänselvyytenä ja/tai kuvitellaan, että yhteiskunnan tuottama hoito, kasvatus ja opetus pelastaisi lapset tai veisi heidät ainakin kasvu-uralle, mutta minkä asian suhteen. Olemme tänä päivänä nähneet, kuinka julmia lapsista voi kasvaa, Koskelan murhatapaus on nyt todisteena. Puhun tässä asiassa nyt äitinä ja 35 vuotta käytännössä päiväkotityötä tehneenä, neljätoista vuotta erilaisia ihmisyyden kasvuun ja oppiin liittyviä teorioita lukeneena, pääosin sosiaalitieteitä, mutta myös kasvatustieteitä, sos. psykologiaa ja psykoanalyysia, en ole perehtynyt riittävästi tai vihkiytynyt mihinkään erityisesti. Opinnot ovat vähäisiä, asiantuntijaksi minua ei voi sanoa, vahvin ja vaikuttavin oppimis- ja kasvatuskokemus tulee omasta kasvusta ja kolmen lapsen äitinä olemisesta yli viidenkymmenen vuoden aikana.

Pidän Suomen yhteiskunnan tarjoamaa kasvatusta ja opetusta poliittisena ja tiettyjen tiedealojen ylivaltana ja niin se on myös muissa maissa, se on tieteen politisoimista. Myös uskontojen avulla vääristetään ihmisyyden kasvua henkisesti ja tuhotaan se kehoon, mieleen, tunteisiin ja ajatteluun tunkeutumalla, estäen ihmisyyden vapautta olla oma itsensä. Uskontojen ongelma on myös siinä, että se nojaa itsensä ylentämiseen ja oman ”syntisyyden”, eli tekojensa täydelliseen unohtamiseen käsittelemättä  niitä ja vain uskoen pelastukseen toisen kautta, alitajuntaan siirtämisenä ja juuri nämä tuovat syyllistämisen ongelmat muihin heijasteina peilisolujen vaikutuksesta. Ne johtuvat myös ihmisen aivotoiminnan toimintaehdoista, pysyäkseen koossa ajatuksen on pysyttävä etuaivolohkolla ja sen leikki opettaa. Mutta leikki on sekä ylärakenteista (etuaivolohkolla), että mantelitumakkeesta syväsyntyisesti luovaa, uutta synnyttävää, minkä tulisi tutkia rakenteista näkemystä yksilöitymisen itseilmaisussa.

Olemme ajautuneet pois kasvatuksen ja opetuksen oleellisista asioista, jos kohtaamme ongelmien syntymistä vain persoonallisuuteen tuijottamalla ja perustelemalla tässä hetkessä olevia ja koettuja asioita ainoastaan vanhempien tekemistä virheistä käsin. Etsimme psykologisia syitä, kuten vajavuus lapsen tarpeisiin vastaamisessa, vaativuus, uhriutuminen, ulkopuolisuuden tunne, tunnevaje, suojaamattomuus, riittämättömyys, itsekontrollin puute, hyväksynnän puute, kaltoin kohtelu, emotionaalinen estyneisyys jne. Nämä kaikki pohjautuu hylkäämiseen, pettämiseen ja menettämiseen, myös aivovaurioihin. Ne voivat olla totta, mutta ei aina. Opettamisen metodit tuovat ongelmia sekä kasvatuksen epätietoisuus, mitkä voivat vahingoittaa lasta. Lapsen kiinnostus ja motivaatio on aina huomioitava, ja ohjauksella me annamme siihen keinot tuomalla esiin mahdollisuuksia.

Liisa-Keltinkangas-Järvisen kortisolitutkimukset, mitkä mittaavat lapsen stressiä, tutkittiin muutama vuosi sitten alle kouluikäisillä päiväkotilapsilla. Stressiä ei todettu, ihmettelin vaan, kuinka se olisi vastannut lapsen minäkehityksen mukaiseen ilmentymään. Alle seitsemänvuotiaat eivät vielä erottele oikeaa ja väärää, vaan iloitsevat tunteiden ja ajatusten syntymästä, mutta siihen mennessä aivokehitys voi olla jo urautunut opetuksen kautta sanakieleen ja sen toistoon kohtuuttomasti ja tunne-elämä jää hoitamatta. Ainoastaan sanakielen kautta tietoisuuttaan tutkivat ihmiset eivät kykene tunnistamaan itsessään ja muissa tunteita ja tunteet siirtyvät alitajuntaan, sekä muuttuvat heijasteiseksi, ja tuovat ongelmia ihmissuhteisiin, kun opimme tulkitsemaan toisia, emme kuule emmekä näe havaiten todellisesti toista ja ympäristöä. Minäkehitys voi estyä, jos ja kun tuijotamme yksipuolisesti ihmisen kasvua ja kypsymistä. Näyttää siltä, että yhteisövallan ihannointi pitää yllä vain sosialistista ideologiaa.

Psykologisoimalla ihmisyyttä ainoastaan ja kaikkea minäkeskeisesti sekä ongelmia ihmisten välillä, ajaudumme pois siitä todellisuudesta, mitä oikeasti tässä ja nyt tapahtuu, juoksemme minäkuvaraiteilla. Satunnainen tuntemattoman puukotus kadulla ei ole uhrin syy, kulttuuriin kytketyt raiskausoikeudet ovat myös oppien syytä. Yhä vieläkin saattaa kuulla, kun mies syyttää naista, miksi meni miehen asunnolle, ja mies raiskasi. Syy teoista vieritetään uhrille, ei tekijälle. Työssäni näin, että arvot tuottivat ristiriitoja, inhimillisiä arvoja vaativat joutuivat usein tikunnokkaan kovan kurin kasvattajien kanssa. Tässä näkyi se, että yksikin virhe, ja inhimillisen kasvattajan maine tuhottiin todistaen virhettä ja unohtaen kokonaisuuden.

Mieli ja ajattelu tunteineen voi olla kaaosta, niitä voi tulla tiedoissa, toimissa ja uskomuksissa ja tällöin yksilön vapaus sekä luovuus auttavat ihmistä jäsentämään niitä järjestykseen. Jos ja kun yhteisön arvoissa vallitsee yksilökeskeisyys, mikä voi muotoutua itsekkyydeksi, ja jossa mielivalta voi hallita, jolloin syvätunteissa, kuten ahneus ja kateus alkavat olla vaikutteina tekoihin, ei vilpitön aistivapaa mielikuvitus. Tasapainoisessa oppimisessa ja kasvussa yksilömyönteisyys on oppimista, kuullen ja nähden toista, havaiten mahdollisemman totuudenmukaisesti, tulkitsematta vallan avulla. Nuoruuden yksi kehitysvaihe on erottautuminen muista, se on yksilöitymisen tärkeä oppimisfunktio, puberteetti, jonka jälkeen se muuttuu erilaisuuden ymmärtämiseksi kunnioituksen ja hyväksynnän kautta.  

Niin vanhemmat kuin ammattihenkilöstökin kärsivät monista kasvatuksen ja opetuksen puutteista, kun itse ei ole käynyt läpi omaa kasvuaan, on tiedon puutetta, elämäntilanne, sairaudet ja muut kohtuuttomat vaatimukset elämässä, roolit, persoonallisuudet ja mv. Emme voi syyttää vanhempia siitä, että heidän oma lapsuutensa on ollut tunnekylmää, koulutusta ei ole ollut, kuinka ilmaista ja opettaa lapselleen tunteita, kun niitä ei ole saanut omassa lapsuudessa ilmaista, kuinka opettaa lukion matematiikkaa, kun ei ole sitä koskaan opiskellut. On niin helppoa arvostella ja vaatia, kontrolloida ja rangaista, sen sijaan että taistelisi oikeuksien puolesta ihmisyyteen.

Ei ole itsestäänselvyys, kuinka kehittäisimme tietoisuutta, huomioisimme tiedostamattoman, ja treenaisimme taitojamme niin etteivät ne vie pois ihmisestä hänen kykyjään kasvaa ja oppia. Kuinka sielu voi säilyä vapaana, kuinka voimme estää sen, ettei sanakieli tai keho käy ylikierroksilla vieden sielun eli tunteiden oikeudet? Liikaa treenattu keho voi tutkimusten mukaan tuoda aistinautinnon, jossa syntyy endorfiinia, mikä tuottaa nautintoa, jopa pelkästään urheilusuoritus toisen voittamana nostaa katsojan endorfiinitasoa. Jos jätämme tunne-elämän hoitamatta, kokemusoikeuden, jakamisen ja jäsentelyn keinoin, lukittunut tunne aktivoi mielen ylivoimaisuuteen ja tuo yliaistimuksia, mitkä voi ilmetä yliseksuaalisuutena. Kun näitä ei tiedosteta, kasvatus ja opetus vievät pois ihmisyyden oikeuksia elää tasapainoista elämää.

Pitkä ura päiväkodissa todisti minulle sen, että kaikenlaisia aatteita virtasi ovista sisään, matikkapainotteista, liikuntapainotteista, taidepäiväkotia. Se on outoa, koska ne eivät vastaa lapsen kehityksellisiin tarpeisiin vaan ovat aikuisten maailmasta luotuja arvoja ja tavoitteita, yhteiskuntaa ja työtä varten ja usein myös hierarkkisten valta-asemien turvaamiseksi kehiteltyjä. Lapsen oikeudet eivät toteudu.

Vapaus kasvaa ja oppia ihmisyyteen vaatii pitkän ajan, aina 20–25 ikävuoteen. Hyvääkin kasvatusta ja opetusta on paljon. Määrän, laadun ja rentoutumisen suhde on merkityksellisin, parantavin rentoutus tulee unesta. Mielikuvitus on vahvimpia henkisen voiman tuottajina, jos se voi vapaasti virrata, eikä tunteet hoitamattomina lukitse niitä fyysisiksi pakottaviksi toistovoimiksi. Mielikuvitus on kuin leikki aivojen ja kehon pinnalla. Kohti vapauttavaa minuutta ja itsestä nauttimista voimme päästä irti ehdollistuneista pakoista ja huumaavien korvikkeiden tarve vähenee.

Aatteellisessa ideologisoituneessa tietämyksessä kasvatetaan ja opetetaan ihminen, joka on aatteen mukainen, ei sitä mitä ihmisyys on, ja on siten vallan väärinkäyttöä. Ihmisen oikeus kasvaa ja oppia itsenäiseksi, ja oppia vapautumiseen vastuun myötä on perusoikeus. Laumasieluisuus on paljon rakentunut samaistumiseen ja sen pohja on kehollisuudessa, yksilöytyminen on tällöin ongelmallista, johtajatyypit pääsevät organisoimaan ja hallitsemaan yhteisön normeja, joita lauma toteuttaa.

Yhteisöjen toimintatavat ja arvot vaihtelevat, rikollisissa yhteisöissä tehdään rikoksia ihmisyyttä kohtaan. On erilaisia ongelmia riippuen monista seikoista. Niin usein kuulee esim. mediakeskusteluissa, kuinka lapsen kehitys on varallisuusriippuvaista, ei ole samaa puhelinta kuin naapurin pojalla. Tässä näkee, kuinka kasvun ydin nähdään kateuden kautta ja laumaeläytymiseen nojautuen, mikä kuvastaa yhteisövallan kumartamista yksilöitymisoikeutta arvostamatta.

Kaikissa yhteisöissä on erilaisia normeja, ja kaikissa yhteisöissä on erilaisia ihmisiä, eikä niitä voi yleistää. Näen ihmisten pahuutta paljolti kehollisten ylitreenausten seurauksena, myös tunteiden kohdalla, kun ne ovat ehdollistuneet/takertuneet aistimuksiin, eikä vapautta ole niiden tutkimiseen, kokemiseen ja ilmaisuun.

 Raija