Yksilöllisyyden, roolien ja laumaeläytymisen ongelma on jatkuvasti läsnä yhteisöllisyydessä. Mutta mikä tie on yhteisövallan tuhoavista kahleista pois, kohti yksilöllisyyden antamaa voimaa rakentaa yhteisöllisyyttä oppivaksi organisaatioksi.
Riippuen
siitä, mistä ristiriidat syntyvät erottaviksi tekijöiksi, voimme lähestyä
ongelmaa niin yksilön luonteenpiirteen kautta, tai tiedon/tarinoiden ja
yhteisön valtarakenteiden kautta, kenellä on lupa puhua, kenellä lupa
yksilöityä yhteiseksi hyväksi yksilöitä menettämättä.
Yhteisöjen
ongelmat eivät ole vapaita yhteiskunnan ja valtion säädöksistä, ne ovat
useimmiten juuri niiden edellyttäjiä ja estäjiä. Hierarkkinen valtajärjestelmä
tuottaa rooleja, mitkä ovat sekä annettuja, että otettuja, virallisia ja epävirallisia.
Ihminen jää helposti roolinsa vangiksi. Pääseminen roolivankeudesta edellyttää
tiedon lisääntymistä, ja ihmisluonteiden kehityksen ymmärtämistä, tunteiden
erottelukykyä luonteista syntyneinä, tiedon, tiedostamisen, tiedostamattoman ja
kohtelun seurausten ymmärtämistä.
Erot siinä,
miten roolia selitetään samaistumisien kautta, ja mitä persoonallisuus olisi,
viittaan kirjaan ”Kasvatuksen myytti”, miten ja mitä opimme kaveripiirissä,
miten tarinat kuljettavat ajatukset muuhun kuin kehityksellisesti olisi tärkeää,
luoko ihminen itseyttään vihan rooleissa, kielen kautta vai pakkoroolissa
yhteisövallan alla. Käsittelemättömät tunneasiat ovat enemmän kuin persoonallisuus,
mikä tiedostamaton on tunnetilana voimakkaampi, kun kiusaa, mielen voimat syöttävät ja puskevat täysillä yli
sanakielen. Roolin vankilaan jäämisestä voi kertoa monet konfliktit. Kun yksilö
poikkeaa roolista, yhteisö rankaisee häntä. Itse sain kokea sen ryhmässä, jossa
oli mennyt hyvin vuosikymmeniä, mutta roolit olivat hyvin rajatut, sain leipoa,
kahvitella ja shoppailla. Kohtelusta kertominen oli kuitenkin kiellettyä ja
nosti pintaan vaikeita tunteita sekä syyllisyyttä roolivankilassa oleville.
Minut
suljettiin pois ryhmästä, kun kerroin, miten minua kohdeltiin ryhmässä.
Pakkoroolit estivät näkemästä tapahtumaa, havaitsemasta sitä, mitä tapahtui.
Seurauksena oli se, että asia kiellettiin. Käytännössä hylkääjät jäivät ja
ottivat tuomarin rooliin, ja olivat kohtaamatta omia tekojaan, kun olivat
häpäisseet minua, ja sulkeneet tapahtuman pois mielestään, mitä sanotaan psykologiassa
torjunnaksi. Näin he jäivät myös häpeän kierteeseen, kun asiaa ei käsitelty, ja
trauma jäi elämään mielessä lukiten ja ahdistaen. Tämä tunteen siirto on kovin
monelle yleistä, harvinaisempaa on tunteiden käsittely. Terapeutti, joka osaa
ammattinsa, kykenee ottamaan kannettavakseen asiakkaan taakan, niin pitkään,
että asiakas vapautuu järjettömästä syyllisyydestään ja antaa armoa itselleen,
uskaltaa kohdata tunteet ja todellisuuden. Se ei kuitenkaan auta yksilöä, jos
häpäisyä jatketaan ja yhteisön kaikki jäsenet eivät tunnusta tekojaan, vaan
jättävät uhrin kärsimään ja uhraaja saa myös yhä enemmän syyllisyyttä ja
ahdistusta.
Elämä ei ole
helppoa. Noin 30 vuotta sitten luin filosofi Timo Airaksisen käsityksiä
halusta, tahdosta ja elämän arvoista. Hänen oppinsa tukivat moralistista kantaa,
että halu on vaarallista ja aloin hyväksyä yhteisövallan mekanismeja itsensä hylkäämisestä
ja menetin itseni, mieli alkoi kulkea täysin irrationaalisesti ja satunnaisia
polkuja, jossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta.
Yhteisöharha
syntyy siitä, että luodaan yhteistä näkemystä jostakin yksilöstä kerrotun
perusteella ja tarina alkaa elää omaa elämäänsä, ja se heikentää havaitsemista.
Ihmiset käyttäytyvät ja tuntevat erilaisia tunteita eri tavoin kaikkien eri ihmisten
kohdalla, ja tilanteet ovat yksilöllisiä, mutta tarinat ja uskomukset ovat
vahvempia. Työssä näin monta kertaa, kun yksilöt joutuivat tarinoiden ja omien
havaintojen ristiriitaan ja kokivat häpeää uskoessaan valhetarinaan. Yhtä
lailla on typerää aina viitata johonkin menneisyyden tapahtumaan ja vanhempiin,
vaikka niillä on osittain vaikutusta, kuitenkin tapatumat ovat ainutkertaisia.
On opittava
erottelemaan opitut asiat ja persoonallisuudesta syntyneet. On opittava
näkemään oikeudelliset puutteet, jolloin itsensä kokeminen ja tilanteeseen
vaikuttaminen on mahdotonta, ja sitä ei voi selittää psykologisesti kokemuksena,
kuten jos ei saa puheoikeutta, vaan asiat päätetään muiden tulkinnoista.
Rooliin vangiksi jääneet tuomitsijat eivät huomaa ristiriitaa teoissaan ja
puheissaan. ”emme me mitään pahaa sinusta ajattele, sinä kuvittelet”, vastuu
siirretään uhrille, ja teoissa suljetaan uhri pois vuorovaikutuksesta, ettei todellisuus
ja teot tulisi julki. Vallan väärinkäyttö on brutaalia ja uhraavaa.
Vuorovaikutus
yhteisöissä on historiastaan käsin rakentunutta, hierarkkista tapaa, säädyistä
periytynyttä, aateliset, papisto, työväestö, ylhäältä tulevaa. Puheoikeus on kuin
aseman vuoksi kehittynyttä. Kun vapaan ja avoimen vuorovaikutuksen lähtökohta
on ihmisen kehityksessä lapsesta alkaen. Miten muistaisimme sen, että kolmen vuoden
ikään lapsen tulee saada olla tunnepommituksessa, että ajattelun aktivaatio
mahdollistaa kehitystä. Erikseen ovat tunteiden kokemusperäiset laadut, kuten
kateus, mitkä ovat avattavissa persoonallisiin, ympäristöstä tulleisiin
vertailuihin, vähyyteen/liiallisuuteen, arvoihin ja asemaan.
Hierarkkiset
vuorovaikutustaidot ovat ammatillistuneet ja valitettavan usein ne ovat yli kävelyä,
kohdentamista kuin yhteiskehittelyä, jossa asiakkaan ääni tulisi kuuluviin,
eikä päästä mieltä edemmäs, selkeään sanakieleen. Tutkimuksissa on todettu,
että vuorovaikutus ryhmissä on eriarvoistavaa, toisia suosivia, toisia hylkiviä
(Antti Eskola, Arvot, normit ja asenteet). Kaikkea ei voi palauttaa
psykiatriseen näkemykseen vanhemmista vaikutteen tuojina kokemuksessa, vaan
tieto myös johdattelee näkemyksiä ja synnyttää tunteita, kaikki eivät ole
tunnelukkojen takana, joku voi olla avoimin ja vapain mielin liikenteessä,
mutta toiset eivät halua ollenkaan avata lukkojaan ja jäävät rooliin tunnelukkojen
hallitessa ja estäessä kehitystä.
Valta-aseman
tuottama tarkkailijan ja kontrolloijan rooli voi johtaa vaarallisiin tulkintoihin
sekä kehonkielessä, sanakielessä, että tiedon kontekstissa. Luonteet eivät avaudu,
jos tunnelukot estää. Johtamismenetelmät käskyjen kautta tekevät ihmisistä
rampoja, joiden ajattelutaidot jäävät kehittymättä, ja tunteet käsittelemättä. Tarinat
voivat kuljettaa harhaan, muistamaan vain toistavasti. Jos emme jäsennä valtaoikeuksia,
rajaa valtaa, kuljemme selkeytymättömien asioiden ikeessä. Elämän jatkuva ymmärtäminen,
tämä on kärsimystä, kuuluu elämään, ei auta kehittymään. Yhteisön jäsenten
tuomiovalta on tuhon tie, ja estää tätä valtaa käyttävien ihmisten kehityksen,
sosiologista luokkavaltaa. Keskusteleva ja uusia näkökulmia tuova selkeyttävä
jäsentäminen ja yksilön oikeudet mahdollistavat kehittymistä ja yhteisöt voivat
paremmin, kärsimys vähenee.
Raija
"Älä kiirehdi elämään nykyhetkessä, sillä se ei ole mahdollista, jos
kannat menneisyyden taakkoja mukanasi. Kohtaamalla menneisyytemme eheydymme
vähitellen aikuisina yhdeksi kokevaksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi ilman,
että välttelyn keinoin suljemme ei-toivotuksi koettuja osia itsestämme
tietoisuutemme ulkopuolelle.” Kirjasta Murra tunnelukkosi, Kimmo Takanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti