SYYLLISYYDESSÄ RÄPIKÖINTIÄ

 

 

Syyllisyys on asia, mitä on käyty läpi monessa filosofiassa, instituutioissa, ammattikunnissa, kirkko niistä ehkä vaikuttavin. Minulle on jäänyt mielikuva, että psykiatrit hyväksyvät syyllisyyden siirtämisen toisen kannettavaksi, jokseenkin kuulostaa kirkon opeilta. Se on yksipuolista syyllisyyden tarkastelua. Syyllisyys voi tappaa, mutta sitä voi vähentää tekojen kautta. Sen sijaan syyllisyydellä häpäisty voi joutua niin suureen häpeään, että se tuhoaa lopulta koko ihmisen, kun tuomioilla estetään kaikki oikeudet ihmisyyteen. Silloin on tarkasteltava vallan vaikutusta. On arveluttavaa, ja eettisesti vastuutonta antaa lupa toisen syyllistämiseen omien tekojen vuoksi. On myöskin kehäpäätelmä, kun sallitaan syyllistäminen, eikä sitä tarkastella kohtelun kautta, ja sitten häpeä sekä syyllisyys tuottaa niin suuren ahdistuksen, että se lisää kaikkien ahdistusta tuottaen mielenterveysongelmia kaikille, syrjinnän perusmekanismi. Terve ahdistus on asia erikseen, mikä kuulu oppimisen piiriin, ristiriita yksilön ajatuksessa, jonka hän ratkaisee, ja on muutoksenalaista.

Syyllisyyden ja vapauden suhde on polttava kysymys, miten paljon mielikuvitukselle voi antaa valtaa, nykyään annetaan valtaa kehoaistimuksille, mikä taas on seksuaalista, usein kaupallista. Elokuvissa Fanny ja Alexander sekä Suklaapuoti asia tuodaan hyvin esiin. Nyt on hyvä erottaa mielikuvitus, mikä synnynnäisesti on mielihyvän lähde ja pitää yllä elämänvoimaa, uskoa itseen, toivoa ja rohkeutta kohdata itsensä ja muut. Olisi hyvä puhua siitä, että henkisen aktiivisuuden ja kehityksen avain fyysisellä tasolla hyvään kehitykseen on umpieritysjärjestelmä ja hormonit, eritteet ja muut aineenvaihduntaan vaikuttavat asiat, mitkä aktivoivat niiden toimintaa, ja tuottavat aineenvaihduntaan tarvittavia aineosia, väkivalta ja pakottaminen estävät ja toimivat päinvastoin, kuten moni tietää liiallisen ahdistuksen syövereissä, vatsa ei toimi. (lyhyen määritelmän umpierityksestä voi lukea Wikipediasta)

En tunne syyllisyyttä teoista, joita en ole tehnyt. Valitettavan usein olen todennut, että minua syytetään sellaisista teoista, joita en ole tehnyt ja sitten syytetään, etten koe syyllisyyttä. Tekoihin määritän myös sanat ja ajatukset. Jumaliksi ylennetyt eivät saa niin paljon syytteitä muilta kuin maan rakoon häväistyt, hierarkkinen valta-asetelma ruokkii korkeammalle ylentämistä, eivätkä ihmiset kohtaa enää ihminen ihmiselle, vaan puheoikeus määrittyy vallan kautta. Moralismi vie monet ihmiset tuhoon ja moralismi elää vahvimmin yhteisövallan kautta, syyllisyys ja häpeä yksilöllisemmin. Kollektiivista syyllisyyttä ei useinkaan tunnisteta, ja voi kysyä onko sitä edes olemassa. Kollektiivinen valta on usein tarinoiden kautta kehittyvää.

Syyllisyys kohdistuu enemmän tekoihin, häpeä persoonaan. Malinen on kirjoittanut kirjan ”Häpeän monet kasvot”, kannattaa lukea, muitakin tosi kiinnostavia teoksia löytyy asian tiimoilta.

Meillä on erilaisia rooleja elämässä, kuten kuuluukin oppimisen kannalta. Kun roolit muuttuvat luonteenpiirteiksi, se ei tiedä hyvää ihmisen henkiseen kasvuun ja kypsymiseen. Rooleista voi oppia pääsemään irti, jotkut jäävät niissä jumiin, esim. joku on jatkuvasti neuvojan roolissa, vaati tervehtimistä ja kunnioitusta muilta, mutta ei harrasta sitä itse. Luonnevaurioinen pyrkii hallitsemaan kaikkia, näkyipä heissä vahvuutta, heikkoutta, osaamista tmv. tahansa. Luonnevaurioiset eivät kyseenalaista itseään. Luonne on pääsääntöisesti lähteeltään fyysisesti kehittyvä, ja heijastuu myös tunne-elämään. Luonnetta on tutkinut paljon professori Liisa Keltinkangas-Järvinen. Tunteet vaikuttavat luonteeseen ja päinvastoin.

Kysyjätkin eksyvät totuuden etsimisessä, kun luulo ottaa voiton, ja kysymys on epäilyä, eikä todellista kiinnostusta, mitä toinen kokee ja mitkä ovat hänen tunteensa tai arvonsa. Ihanteiden ja todellisuuden etsimisessä ei aina näy konkretia, ne ovat kuin ulkoa opittuja väärennöksiä, kohti arvoa, mikä ei ole kunnioittavaa kohteelle vaan enemmän kysyjää tai neuvojaa ylentävää. Yläkäsitteissä arvot ovat abstrakteja, ja vaativat konkretisoinnin. Esiasteisena mielikuvat tulevat symbolisina, ikään kuin ei valmiina, ja vaativat kypsymisen ymmärryksen syntymiseksi. Voi vaikka ajatella, että ne ovat leijailevia unia, tulemassa ajatteluun, joita ei vielä ymmärrä.

Olen niin monta kertaa kohdannut mielenterveysongelmia väheksyviä näkemyksiä, että näyttää siltä, että se on jopa yleistä. Kun mielenterveys murtuu ja mieli katoaa täysin, ihminen menettää joskus muistinsa kokonaan, ja pahimmillaan joutuu loppuelämäkseen laitoshoitoon. On todella järkyttävää, että jotkut katsovat oikeudekseen syyllistää ja häpäistä toisia.  

Syyllisyys heikkenee, kun tekee oikein tekoja, mutta ne ovatkin ansa yhteisöllisessä moraalissa ja yhteisövallassa, oikein tekeviä tuomitaan, ja pidetään ylimielisinä, koska rikokset on sallittuja yhteisön moraalin puitteissa. Täydellistä ei voi olla olemassa, on lupa joskus tuntea vihaa, suuttua ja raivota, kun asiat menevät päin helvettiä ja käyttäydytään tuhoavasti. Pyhää vihaa koen yhteiskuntaa kohtaan, kun tiedon puutteen vuoksi toimitaan väärin.

Oman pahuutensa ja negatiivisen puolensa tiedostamattomat eivät näe toisessa hyvää, sitä mitä toinen tekee, koska he ovat sokaistuneet omaan hyvyyteensä, ja pahuus piileksii alitajunnassa. Jos joku ystävällinen henkilö puhuu negatiivisista elämän todellisista asioista, puuttuu esim. kiusaamiseen, hänet luokitellaan helposti häiriköksi. Liiallisen hyvyyden ja kauneuden vaatijat ovat rakastuneet satuihin, hyvinvointi on tärkeää olla konkreettista, vaikka sinne kuljetaankin käsitteiden kautta oppien. Omaan hyväänsä/pahuuteensa, kauneuteensa ja mieleensä sokeutunut ei ehkä ole pystynyt, osannut tai kyennyt kohtaamaan omaa kärsimystään, mikä on inhimillistä, voimavaroja ei ole ollut kohdata omaa kokemustaan, yksilö on voinut jäädä ilman ympäristön tukea. Ajattelun esiastevaiheessa käsitteet ja kokemukset voivat olla myös niin symbolisia kuvissaan, ettei ymmärrys osaa avata niitä.

Raija