RAKASTA, KÄRSI JA UNHOITA

 

 

Rakkaus on ehkä maailman vaikeimpia asioita, ja kuinka herkästi me puhumme rakkauden nimeen, teemme nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja, annamme ohjeita, kun rakastat ensin itseäsi, opit rakastamaan myös toista jne. Rakkauden moniin muotoihin kannattaa tutustua. Rakkaus on matka, mikä on ehkä suurin suurimmista. Suuressa kirjassa sanotaan, että Jumala rakasti niin paljon maailmaa, että antoi ainoan poikansa, ettei kukaan, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän. Minulle tämä tarkoittaa uhraamista, monelle kauttakulkua taivaaseen toisen kautta. Näkemys on täysin kiinni persoonan kehityksestä, kuka kurkottaa kuuta, kuka matalassa majassa majailee. Näkemys voi viitata myös siinä mielessä minuuteen, että lapsi voi olla avain hyvään kehitykseen, mutta Jeesus kasvoi aikuiseksi, ja se sai vallan. Lapsi sinällään ei ole kehittymättömänä avain, vaan lapsen ominaisuudet kykyyn ratkoa ja havaita itseen kohdistuvia asioita tiedon avulla. Valitettavasti tieteessä ulkoa havaitut näkemykset ovat menetelminä saaneet ylivallan, ja sisäinen minuus, se kohtuajalla unia näkevä minuuden lähde mieleen ja tunteisiin nähden on hylätty ja seksuaalilähtöinen/näköinen on otettu johtavaksi tekijäksi, mikä usein lapsella on huonosta kohtelusta tullutta. Vallan ja hallitsemisen ongelma ihmiskuvassa näkyy tässäkin, ohjailu tiettyjen kehitysalueiden mukaan alistaen niiden ikeen.

Jos Jumala ei osaa rakastaa ja hylkää ainoan poikansa, miten ihminen siihen pystyisi tai ehkä tuossa piilee asian ydin, jos olet itsesi jumalaksi luokitellut, rakastamisen kykysi heikkenee. Minusta tuntuu siltä, että ihmiset on menettäneet puhetaitonsa, liian kevyesti heitellään ilmoille yleisohjeita suurista monimutkaisista asioista. Kuuntelen tässä samalla YLEÄ, jossa TUTKIMUKSIN väitetään, että yksilökeskeinen elämä tuo välinpitämättömyyttä. Minulle tämä edm. tarkoittaa enemmän sosiaalistamista, jopa sosialismia, jossa yksilöllisyyttä aliarvioidaan.  Kun asiaa tarkastelee itsekeskeisyyden kannalta, itsekkyys tekee juuri tuota, mutta menetetty itse ei tee, huomioitu itse välittää. Totta kai me tarvitsemme toisia, ilman toista ei ole itseä, tai on aika vähän. Mutta samalla täytyisi muistaa, että tuolla toisella voi olla liikaa valtaa toiseen nähden, ja itse voi tuhoutua. Samastuminen on sosiaalistamisen ydinasioita, minun mielestä monen masennuksen takana.

-50 luku oli kalseaa aikaa ihmisen mielenterveyden kannalta. Siinä oli sekä hyviä että huonoja puolia, työ ja rajat olivat selkeitä useimmiten, aikuiset osasivat vastuunsa kasvattajina. Tunne-elämää ei juuri hoidettu eikä huomioitu, kasvatus oli autoritaarista. Tuolloin elin lapsuuttani. Vanhempana ja jonkin verran kasvatustiedettä lukeneena, sekä sitä omassa elämässä kokeneena tiedän, että äitini oli 2000 luvun käsitysten kasvattaja, huomattavasti aikaansa edellä ja sai siitä kylän vanhoilliset niskaansa, vähintäänkin opettajat, joille kurittaminen ja alistaminen oli metodina aika yleistä. Aina muistan myös opettajan, joka tuli uudempien oppien mukaan kouluun, ja hänet vanhoilliset opettajat ja lasten vanhemmat tuhosivat mielenterveyden murtumaan.

Elämän laadussa yksinkertaiset selitykset eivät riitä. Joku kertoi pari päivää sitten, että kärsivällisyys on tärkein oppi ymmärtää ja hyväksyä. Kyllä, mutta se voi mennä liiallisuuksiin, liiallisella kärsivällisyydellä voi menettää koko elämänsä, sillä toisen ihmisen valta tuhoaa herkästi toisen ihmisen, itsekin siinä voi onnistua, riippuvuus toisesta on usein tuhoutumisen syynä. Psykiatrinen näkemys omnipotenssin ja itsekkyyden valtaamasta lapsesta on ehkä suurimpia tuhon tuottajia ja rakkauden estäjiä, kuin myös jako pahoihin ja hyviin ihmisiin. Lapselle on ehdottoman tärkeää, että hän voi olla varhaislapsuudessa itsekeskeinen, että hänelle voi kehittyä kyky ajatteluun, tuntemiseen ja kokemiseen ja siihen kohtelulla on merkittävä vaikutus.  Ei rakkauteen kannata sokeasti uskoa, kun ei siihen Jumalakaan pystynyt, vaan antoi lapsensa kuolemaan. Voisi melkein sanoa, että jokaisella asialla, jokaisella sanalla ja tapahtumalla on kääntöpuolensa ja vastakkaisuutensa väärin käytettynä.

Itselleni omien lapsien rakastamisesta on jäänyt eniten mieleen huoli heidän pärjäämisestään, ja pelko heidän kuolemisestaan. Oli niin paljon helpompi hoitaa muiden lapsia.

On helppo sanoa, rakasta itseäsi, niin osaat rakastaa toista. Jos ihmiset ovat ilkeitä toisilleen, jatkuvasti aliarvioivat ja murjovat sinua lyttyyn, vihan tunnetta ei saa pois ajattelemalla, viisaita miettimällä, tuskin vahvalla vihallakaan, jos ja kun se vaurioittaa itseä, suuttuminen kohtuullisesti on hyvää itsensä hoitoa. Vihaa voi käyttää puolustukseen ja on syytä käyttää. Rakkaus vaatii kunnioittamista ja hyvää toivovaa näkemystä ja toteutusta toisiin nähden. Pelkkä sydän ei riitä, on oltava myös taitoja kuulla ja nähdä ihmistä muuttuvana, kehittyvänä ja vapautta antavana. Rikollisuus on eri asia, sitä ei tarvitse hyväksyä ja puhun nyt rikoksesta ihmisyyttä kohtaan.

Anteeksianto on merkittävä ja tärkeä, psykologisesti tärkeimpiä asioita kehityksen turvaamiseksi ja pahimmillaan vain itseään varten elämistä. Tiedämme, että anteeksiantoa ja hyväksymistä tapahtuu myös rikoksiin nähden sallien niiden toteuttamista yhä uudelleen. Elämä toisten on kanssa ratkaisevaa, voiko se toteutua, suhteuttaminen tekoihin ja niiden vaikutuksiin.

Sallimmeko jatkuvasti jonkin arvon ohjata meitä syventymättä tarkemmin loogiseen näkemykseen syväsyntyisesti ja ympäristöön vaikuttajina. Miksi meidät altistetaan jatkuvasti seksuaali-identiteetin aktivoivaan voimaan? Miksi ei kieli-identiteetin tai oppivan mielen voimaa huomioida? Miksi täytyy sosiaalisen vuorovaikutuksen antaa määrittää oppimisen rajat? Ehkä ihminen oppiikin enemmän pohtimalla ja kokemalla itseään. Minulle sosiaalinen oppiminen on opettanut eniten vallan väärinkäytöstä, ei tiedon moninaisuudesta.

Puhumista voidaan arvostaa liikaa, ja puhumattomuuden vaurioittavia vaikutuksia ei ymmärretä. Asioita tarkastellaan liikaa ulkopuolelta, ja yksilöllisyys hylätään. Olen vakuuttunut siitä, että masennuksen yksi syy on yksilöllisyyden hylkääminen, ja persoonallisuuden alasajo, mikä usein juuri tehdään sosiaalisen vallan kautta, ja yksilöt samaistuvat liikaa toisiinsa. Kärsimyksen ymmärtäminen ja sen tuhoavan vaikutuksen analysointi ehkä auttaa löytämään kanavia hyvän tekemiseen. Oman syyllisyytensä kohtaamattomuus ja mielen taipumus heijastaa syyllisyys on monen ihmisen tuho.

Raija