HYVÄN HISTORIA

 

Luin kirjan ”Hyvän historia”, Ihmiskunta uudessa valossa, Rutger Bregman, Atena. Kirja tarkastelee sosiologisella tasolla kriittisesti tutkimuksia, myyttejä, realismia, ihmiskuvaa, empatiaa ymv., ihmisyyteen kuuluvaa joukon käyttäytymisen kannalta, etsien yhdistäviä ja erottavia tekijöitä ja hierarkian ongelmia. Sivistystä hän ravistelee uskona ranskalaisen filosofin Russeaun sanoman myötä, kuten myös myyttien arvoituksia kysellen, kun se luo vain ylivaltaa. Alussa hän avaa psykologisia tutkimuksia, jotka on todettu vääristellyiksi, ja jotka ovat levinneet kulovalkean tavoin kansojen keskuuteen, kuten uskomukset ja myytitkin, ja joita media on uskollisesti toistanut. Tunnetusti sosiologia ja psykologia ovat olleet verivihollisia toisilleen. Osittain tuli esiin myös sellaisia myyttejä, joissa ei tullut selvyyttä, mihin ne perustuvat.

Bregman on historioitsija, enempää kirja ei avannut hänen koulutustaan. Arvostan hänen kykyään avata ideologioita ja yhdistää ja erotella niissä ilmeneviä piirteitä. Tieteen tulisi olla puolueetonta, mitä se ei ole aina.

Ihmisyys sinällään on alkujaan myyttistä ajattelun suhteen, eikä ole usein kehittynyt vielä järjen tasolle. Kirja on järjen ylistystä, ja toisaalta tunne-elämän tutkimusta yksipuolistaenkin, kuten empatia, mutta tuo huomioita, mikä on viisautta, kuten, että empatia toimii joukon tasolla julmasti, sotilaat puolustavat omaa ryhmäänsä, ja tappavat vihollisia joukon suojaamiseksi. Niin sivistys kuin empatiakin jää kuitenkin aika vähäisin huomioin ohitetuksi.

Toisaalta hän jää itse myyttien armoille, kuten hybriksen näkökulma, mikä on alkujaan kreikkalaisen mytologian mukaan ihmisluonteen piirrettä kuvaava termi. Se kuvastaa itsekkyyttä, itsevarmuutta ja valtaa yksilössä, jonka mukaan yhteisövallassa hänet kukistetaan. Tätäkin voi olla, mutta pääsääntöisesti olen nähnyt, että heikkous on se piirre, minkä vuoksi yksilöä tuhotaan, ja se on myös kristinopin ydinsanomaa. Kun kaltoin kohtelussa yksilö ahdistuu, se tulkitaan itsekkyydeksi. Kirjassa ei hyökätä kristinoppia vastaan, eikä tiedettä, ja jätetään ikään kuin lukijan tehtäväksi pohtia asiaa itse. Metodit eivät ole arvottomia tiedon syntymään ja useat paljastetut tutkimukset ovat metodeiltaan kyseenalaisia.

Kirja on demokratian ylistystä, tieteen kriittistä tarkastelua ja toisaalta järjen ylistystä, mutta mielestäni myös sokeaa ihmisen luonteen hyvyyteen uskomusta, mutta paljastaa kielteisyyden ongelmia. Tämä paljastuu ihmiskuvan ongelmaksi. Vaikka itsekin olen leikin vahva kannattaja, en sitä pidä ainoana kehityksen turvana. Leikki on jäänyt varjoon -80 luvulta alkaen, Bregman toteaa ja se näkyy, kilpailu ja kielen ylivalta estää ajattelun kehitystä ja uskomukset populismin myötä rynnivät ovista ja ikkunoista sisään. Virheellisten tutkimusten esiin tuominen on kunnioitettavaa. Suomessakin media toimii osin rahan voimalla ja tuo esiin asenteellista tutkimusta, jota pidetään jumalana.  

Ihmiskuva ja motiivi leikkimisen ytimessä on oleellista kirjan sanomaa, ja vaikka kirja on sosiologinen, se ei jätä yksilöä täysin oikeudettomaksi. Motiivin yleinen näkemys on uteliaisuuden voima oppimiseen ja se on ainoa synnynnäiseksi luokiteltu motiivi, muut ovat opittuja. Uteliaisuudesta on pitkä matka oppimiseen ja ajatteluun. Alussa syntyy vain mielikuvia tiedostamattomasta, sen jälkeen tulisi oppia erittelyn taidot, halun ja tahdon esiintyminä, ettei mielen tuottama olisi pelkkää möykkyä. Kun yhteiskunnissa ja valtioiden tasoilla ei vielä kyetä erittelemään erilaisia ihmisyyteen kuuluvia kehityksiä, arvot ja asenteet jylläävät mielivaltaisesti. Tällä hetkellä esim. ihmiskuvassa biologismi on usein yllytettyä ja väitettyä ikään kuin totuutena ihmisyydestä, jota ei osata avata tunteiden kehitykseen ja mielen toimintaan siinä vaikuttajana. Kehitystä tarkastellaan liikaa fysiologisesta näkökulmasta, ja ohitetaan mieli. Kokemuksesta tiedän, että pelkkänä ruumiina voi joutua toimimaan ylivallan alla, kun ihmistä ei kunnioiteta eikä anneta mahdollisuutta monipuoliseen kehitykseen opetusten rajoittuneisuuden vuoksi. Sivistys kulkee enemmän vallan kautta kuin tiedon. Kollektiivinen ajattelu ei ole riittävä tiedon varmistaja.

Kun biologismi ottaa valtaa, myös havaitseminen ja havainnointi alkaa kulkea luonnontieteen kehoaistimusten jalanjälkiä, ja kaventaa huomattavasti ihmisyyden ymmärtämistä ja näkemästä niitä mahdollisuuksia, joita oppimisessa voisi syntyä. Yhteisöllisyys ja yhteisövalta on todellinen riski tiedon kertymisessä ja kehittymisessä, yksilöllisyyden tuhoutuessa, kuten yksilöllisyyden kautta diktatuurin kehitys.

Tämä on hyvä oppikirja tutkijoille, opettajille, johtajille, poliitikoille ja kaikille, jotka arvostavat totuutta. Minkälaisia auktoriteetteja me arvostamme johtajissa tai muissa arvoissa? Trumpismi on kuin kuva mielivaltaisesta jumalasta, johon yllättävän paljon ihmiset samaistuvat, onhan se heille kuin todellista Jumalaa Raamatun kuten Koraaninkin pohjalta. Onneksi historioitsija välttää sortumisen minuuden kehityksen määrittelyyn ja jättää sen lukijalle.

Raija