ERILAISET TODELLISUUDET MIELENTERVEYDESSÄ

 

Todellisuus, totuus, mielikuva, muistikuva, mielleyhtymä jne. Mielenterveyden termistössä vilahtelee kaikenlaisia sanoja, joista ei helposti pääse selville, mitä ne pitää sisällään. Mieli on kaikki, osittaista tai ei mitään ja siltä väliltä, mieltä voi olla vain yksi kuva ja/tai sana. Todellisuus yksilöllisyydessä on monen kudelman summa, totuus on tässä ja nyt havaittavaa, pysyvää ja menneisyyttä, oma todellisuus voi olla toista kuin oikeasti on ja hyväksyttävää, jossa ei liikaa kannata lähteä valtataisteluun. Mielen asiantuntijoita on monenlaisia, joku tuijottaa persoonallisuutta, joku aivoja, joku yhteisöllisyyttä. -50 luvulla mielen sairastuminen tarkoitti, että Jumala rankaisi ihmistä sairaudella. Seksuaalisuuden on väitetty olevan oleellinen mielenterveyteen liittyvä asia, itsetyydytys on katsottu taudin synnyttäjäksi ja taas hyvä parisuhde tervehdyttävä tekijä mielenterveyteen. Kokonaisuutta ei ole aina nähty, ihmisyyden eri puolien vaikutusta toisiinsa ja on takerrettu yksittäisiin asioihin, ja moralisointi on yhä nykypäivää. Sanauskovaiset puhuvat, että mieli on saatanasta.

Jo Freud sanoi aikoinaan, että työ, leikki ja rakkaus ovat elämän peruspilareita. Nyt tiedämme, että nämäkin voivat mennä täysin kohti prinkkalaa, mutta silti ne ovat perusarvoja, joilla on oleellinen merkitys hyvään elämään. Jos kohtelu on väkivaltaista ja epäkunnioittavaa yksilöä kohtaan, hänen leikkinsä voi olla psyykkisestä puolustuksesta syntyvää, eikä sanakieli tue sitä itsemääräytymisen kautta, itsehallinta ei onnistu ja luovuudesta on tullut mielen purkautumista. Vapaassa leikissä luovuus syntyy syvien mielteiden unikuvien taustalta.

Mieli ihmisessä on ehdottoman tärkeää, jos mieltä ei ole, alkaa keho kärsiä ja toiminnat vaurioitua. Mieli on väline ja tie itsen, tahdon ja halun ilmentymässä.  Se on kuin välittäjäaine serotoniini, joka vastaanottaa kehon aistimukset, joka tahdon ja halun kautta reagoi, ja tästä syntynyt kokemus synnyttää tunteet. Jos sitä ei ole mahdollistettu, mieli murtuu. Aistimukset syntyvät vuorovaikutuksen kautta, sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia havaiten. Omassa mielenterveysmatkassani törmäsin enimmäkseen persoonallisuuteen tuijottajia, psykologeissa ja psykiatreissa. Yksi kokonaisnäkemystä edustava psykiatri mahtui mukaan ja vuoden pesti hänen kanssaan tuotti hyvää tulosta minuuteeni, mutta olin silloin opiskelijan roolissa, tilanne olisi ehkä ollut toinen, jos olisin ollut potilaan roolissa.

Suuri joukko hoitajia, lääkäreitä jos ystäviäkin eivät osaa suhtautua positiivisesti mielenterveyden ongelmista kärsiviin. Kun he näkevät mytyssä makaavan ihmisen, neuvoja riittää, ota itseäsi niskasta kiinni, käy lenkillä, lue, liiku ja mene. Nämä eivät yksin auta, voivat hieman sysätä liikkeelle. Tommy Hellsten on hyvin määritellyt uupumuksen ja väsymyksen eron. Väsymys liittyy kehoon, uupumus mieleen. Muistan pahimman vaiheen masennuksessa, kun juoksin 20 vuotta mieheni kanssa metsissä, harrastimme monenlaisia liikuntamuotoja, mutta se ei vaikuttanut mieleen olleenkaan. Mielellä on omaehtoiset toiminnan ehdot, ja vaikka juoksisi koko elämän ajan, se ei mieleen välttämättä vaikuta, voi antaa pienen piristyksen. Mieleen vaikuttaa enimmäkseen ympäröivä todellisuus ja vuorovaikutus siellä, oikeudet ihmisenä, syvimpänä itsemääräämisoikeus. Jos mielessä on liikaa jännitystä, se ei lähde kehotreenauksella, vaan oppimisratkaisulla, selvittämällä oman ihanteen ja realismin välistä ristiriitaa. Psykiatrin pakeillakaan käynti ei auta, jos ongelmia ylläpidetään potilaan pääsääntöisessä yhteisössä.

Kun mieli on poistettu, ja yhteisössä joutuu pakkorooliin mieltä ei synny, kivut alkavat vainota pelkän ruumiin kokemuksessa, mielihyvää ei synny.

Yhteisöissä voi rakentaa hyvää mielenterveyttä kunnioituksen kautta tai tuhota sitä negatiivisilla asenteilla. Pahimpia murtajina olen nähnyt pakkoroolit, jossa toiset tarkkailevat toisiaan vainomaisesti ja terve vuorovaikutus katoaa, totuudesta tulee valtataistelua. Tällöin kysymys on paljon johtamisen keinoista, mielikuvilla hallitsemisesta, jossa yhteisön jäsenet laitetaan toistensa tarkkailuun. Leimaaminen on arkipäivää ja siihen on monia syitä, yhteiskunnallinen arvoasema, arvoista syntyneiden näkemysten erilaisuus, persoonalliset tyylit, vapauden aste jne. Monesti huomasin naistyöpaikoilla, että itseilmaisua pidettiin rangaistavana, mikä taas kuului omaa persoonallisuuteeni. Yhteisön keskustelutilaisuudet olivat jäykkiä, autoritaarisia ja hierarkkisia. Kun ihmiset eivät uskaltaneet puhua, joskus minua pyydettiin puhumaan asioista. Tunteista ei osattu puhua lainkaan, niitä ei ollut. Myös työnkuvien avaaminen oli vaikeaa, enemmän valtataistelua kuin tavoitteellista tervettä muutosta niissä asioissa, joissa muutosta tarvittiin.

Raija