Psyykkiset murhat ovat aikojen saatossa jääneet liian vähäisen tutkimuksen alle. Psyykkisellä murhalla tarkoitan ainoastaan tunne-elämään liittyvää tuhon puolta. Erikseen ovat nk. sovitut, kehitetyt, opitut ja tapoihin liittyvät murhat sekä toivottaman elämän tuomat itsemurhat, kuten vakavien sairauksien tuskasta syntyneet.
Psyykkisten murhien takaa löytyy vallan väärinkäyttöä,
julmuutta, väkivaltaa, alistamista, jonka vuoksi henkinen kärsimys tuhoaa
elämän, jollei itsemurhana niin vähintään mielen murtumisena. Monta kertaa olen
pohtinut, tekikö Jeesus itsemurhan, kun kollektiivinen syyttämisoperaatio
tuhosi häneltä itseyden. Kansa julisti hänet Jumalan pojaksi, ei Jeesus itse,
sitä ei ole Raamatussa. Tässä ihmisten syyllisyydestä pakeneminen ja
ylimielinen luonteenpiirre yhdistyvät, Jeesus nostetaan alustalle ja
synninkantajaksi, ja hänen kauttaan luodaan oppi, jossa syyllisyydestä
vapaudutaan. Käytännössä ihmiset menevät vain rooliin, jossa he eivät tiedosta
tekojaan, teot irtaantuvat tietoisuudesta ja ihmisiä uhrataan oman syyllisyyden
tähden, eikä tunnusteta omia tekoja, vaan ryhdytään tuomariksi ja asiaa ylä-
tai ulkopuolelta katsoen kohteena tapahtuvaa, sisäistämättä omaa kokemustaan, ettei
omia tunteita tarvitsisi kohdata.
Psyykkistä murhaa on kuvattu ainakin minun lukemissani
kirjoissa enemmän kasvamisen kautta sankaritarinana itsenäistymisprosessissa ja
jossa valtarakenteet rooleineen ovat alistavia ja/tai ylistäviä. Vähemmän asiaa
on kuvattu kohtelun tuomana loukkauksena, jossa ihminen menettää itsestään
sielun. ”Mitä siitä, jos voittaisi itselleen koko maailman, mutta saa
sielulleen vahingon”.
Alkuperä tunne-elämässä on suhde omiin vanhempiin tai
lähihoivaajaan ja nuo tunteet siirtyvät osittain toisiin ihmissuhteisiin, tai vähintäänkin vaikuttavat niihin. Murhan kohteeksi voi joutua äiti, sisar,
koulukaveri, opettaja, jos he toistavat vanhempien kovan kohtelun, tai myös
sijaiskärsijöinä, kun omaa vanhempaa ei uskalla vastustaa.
Ihminen ei joko itse pysty kohtaamaan omia tunteitaan
vaan ulkoistaa ne, tai yhteisö ei anna lupaa tunteille, vaan alistaa yksilön vallan
alle monin eri keinoin vieden itseilmaisuoikeudet, jolloin on mielikuvien vietävissä.
Yhteiskunnan arvojen vuoksi meillä on tarinat, jotka pitävät yllä mielikuvia, ja
yksilö ei pääse itsetuntemukseen, tutkimaan syviä tuntojaan loukkauksissa ja/tai
hyvissä kohtaamisissa. Kohtaamisista tulee pintapuolista, eikä keskusteluun
tule monipuolista sanavalintaa, mikä edesauttaisi oppimista. Pidän tätä
yhteiskunnan arvomenetelmää rikollisena, jossa ihmisoikeudet eivät toteudu. Ihmiset
kulkevat tarinoiden ja mielikuvien näkemysten alla, eivätkä kohtaa sisintään.
Siksi pidän todella pahana ihmisoikeuksien loukkaamisena ja hyväksikäyttönä sitä,
ettei psykoanalyyttistä teoriaa opeteta koulutuksissa. Moni on katsonut elokuvan,
”Olemisen sietämätön keveys”, jossa psykoanalyyttistä lääkäriä vainotaan
oppinsa vuoksi. Tämä on sosialismin oppia, jossa yksilönoikeudet eivät toteudu.
Psykoanalyysissä yksilö oppii tunnistamaan ja tiedostamaan omat mielikuvansa ja
tunteensa sekä niiden vaikutuksen ja osaa hallita ajatuksiaan, ja jäsentää
asiat itsensä kautta. On lupa myös olla myös toistava ja uskoa muidenkin tuomat
näkemykset, ei kaikki mene tunteisiin, mielen tai kieleen puhuttelevaksi, mutta
se ei saa viedä itseyttä. Sosialismissa tarinat kuljettavat ajatuksia tietyn
suuntaisina, eikä yksilö pääse kiinni omiin syvällisiin kokemuksiinsa.
Huomiotta jätetty, tunteensa sulkemaan joutunut on valmis
murhaamaan, niin aikuisen itsensä ja sen toiseen siirtäen, kuin oman pienen sisäisen
lapsen, lapsen, jonka olemus on ollut rankaisujen kohteena. Uskonnoissa tätä
lasta kutsutaan riivaajaksi, mikä on tuhottava, sillä sen olemassaolo, vaikka
se olisi aivan normaalilla tavalla innostuva, iloinen, oppiva, leikkivä ja
nauttiva, se on kurjan ja alistavan kohtelun kulttuurissa hirviö.
On aina muistettava, että on olemassa jo niin pitkälle
kehittyneitä ihmisiä, etteivät he alistu psyyken orjuuteen, tunnistavat
tunteensa, havaitsevat ja havainnoivat hyvin, ja osaavat eritellä mielen,
tunteet ja kielen toisistaan ja näkevät havaitsemisessa oman todellisuuden ja
ympäröivän todellisuuden erilaisuuden. Tämä on jo lapsuudessa mahdollista leikin
myötä kehittyä, kyky on vain kadonnut kasvatuksen ja opetuksen myötä.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti