VALINTA

Elokuvassa ”Piano”, päähenkilö on menettänyt puhekykynsä traagisen onnettomuuden seurauksena, hänestä on tullut mykkä. Elokuvan lopussa asia ilmaistaan niin, että tahto on ollut este puheen oppimiseen, itseilmaisun ilmeneminen vain pianon soiton kautta. Mutta rakkaus pelastaa hänet, rakkaus, jossa mies herättää aistimaan toista.

Jeesus valitsee kuoleman itselleen, vai valitseeko, kun totuus ei saa tulla esiin itsestä, usko Jumalaan. Yhteisö haluaa tulkita tämän Jumalan teoksi, etteivät he kokisi syyllisyyttä ja nimeävät Jeesuksen synninkantajaksi, mikä on häpeän ja syyllisyyden siirto vallanhimossa toiseen. Autoritaarisen kulttuurin kautta Jeesuksen sanoma on muuttunut Jeesuksen palvonnaksi, jumaluuden ylistämiseksi, elämän ja kuoleman vallan antamiseksi Jeesuksen kautta. Miksi ei puhuta kuoleman todellisuudesta suhteessa totuuteen? Jeesus menettää itsensä ja totuutensa ja valitsee kuoleman, koska elämää ei enää ole, kun oma jumalakäsitys ei saa olla olemassa. Miksi tämä on muuttunut vallan ilmentymäksi, elämän ja kuoleman antamiseksi, Jumalan voimaksi, eikä elämän selittämiseksi ja ymmärtämiseksi, mikä tuo elämää.

Kun vertaiskuvallinen ilmaisu muutetaan konkretiaksi, se vesittää asian idean henkisen kasvun yhteyteen. Voiko koskaan saada totuutta selville, jos emme katso ihmisen todellisuutta sellaisena kuin se on, kohtelun vaikutusta, oikeuksien olemassaoloa, sisäisiä yllykkeitä, tapoja, mahdollisuuksia, tavoitteita, ja niitä kaikkia tekijöitä, jotka tekoihin johtaa. Usein olen kuullut sanottavan, tekemättömyyskin on teko ja valinta, voi se sitäkin olla, mutta ei aina, riippuu asioista mihin ne vaikuttaa. Kaikki on suhteellista, jos teko johtaa kuolemaan, voiko vieläkin tuomita tekemättömyyden valintana. Valintoihin ei pidä sokeasti tuijottaa, vaihtoehtoja on punnittava menetysten, hylkäämisten ja pettämisten valossa. Voinko olla joukossa, jossa menetän itseni ja elämänvoimani, siinä silloin vallan käyttö on oleellisemmin vaikuttava kuin valinta?

Elämä, jossa perustana on vain kohtalon sattumat, kuljeskelu joukoissa, ei ole kestävää ja tyydyttävää ihmisen kasvussa, kehityksessä, oppimisessa ja kypsymisessä. Elämän kuuluu olla ihmisessä, siihen tulee olla oikeus kokemuksena, hengittämisenä, liikkumisena, ajattelevana ja tunteiden oikeutena, kuten sanakielen ja oppimisen oikeutenakin.

Kun ihminen on suljettu pois vuorovaikutuksesta, hänen kehoaistimukset lakkaa toimimasta, hän muuttuu ruumiiksi, aistimattomaksi, jopa tunnottomaksi. Vaisto, mikä ihmisessä voi syntyä kehoaistimuksena antaa kokemuksena viestin itselle ja siitä syntyy vietti. Kun ihminen on nälkäinen, aistimus syntyy, ja kun hän näkee ruokaa, vietti syntyy ja ihminen tahtoo ruokaa. Näin ihminen, jolta on otettu kaikki ihmisoikeudet pois kehoa myöten, ei viehäty ulkoisesta, vaan kääntyy/jää sisäänpäin/sisälle, mutta se ei anna ihmiselle mitään ilman merkityksiä ja ilman vuorovaikutusta toisiin ja ihmisyys sammuu. Näin ollen ympäristö voi riistää ihmisen elämänvoiman, kun se kuolettaa kaiken toiminnan ihmisyydessä. Autoritaarisen kulttuurin ja hierarkkisen järjestelmän usko Jeesuksen antamaan elämään ja kuolemaan on vain usko, mutta ei totta, Jeesus ei sitä itse halunnut niin ymmärrettävän, vaikka ajan arvojen mukaan luontaisesti puhui auktoriteetin roolissa.

Olenko minä valinnut kuoleman, kuten Jeesus, koska totuus ei saa tulla esiin. Jos ei voi kunnioittaa itseään, se vie mielentilaan, jossa millään ei ole väliä. Kyllä keveillä teillä saa myös kulkea, viihtyä ja pitää hauskaa, mutta se ei kanna ihmistä ihmisyyteen, vakavaakin pitää olla, ihmisoikeutta tulla itseksi elämän oikeuksin. Mutta jos meillä ei ole selkeyttä arvoista ja konkretiasta, missä ihmisyys ei voi toteutua, kuljeskelu kohtalon kourissa vie levottomuuteen, aivot ja mieli toimivat kuin maan vetovoimassa tahdottomana. Tahto ei sinällään vie ihmisyyttä mykäksi, sen vie yksipuolinen itseilmaisu, jossa erilaisia kieliä esitetään, eikä koeta sitä rakkauden kautta, vuorovaikutuksessa ja välittämisessä, itsemääräytymisen oikeudessa. Kuljeskelu satunnaisissa asioissa, arvottomuudessa vie meidät ei tahdonalaiseen toimintaan hermostomme vuoksi, emmekä enää hallitse kehomme toimintoja, emme voi antaa käskyjä, absurdi mieli valitsee.

Juuri personoivassa näkemyksessä tuijotetaan vain yksilön valintaa, tahtoa ja halua, eikä huomioida vallan väärinkäyttöä, jossa yksilön puhe on jatkuvasti mitätöityä, estettyä, vaiennettua, rangaistua, ulkopuolelle sulkemista, yksinäisyyteen, ja jossa vuorovaikutusta ei ole. Elämänvoiman voi viedä ympäristö.

Raija