ONKO MAHDOLLISUUKSIA?

Olen hyvin vaikuttunut Paratise elokuvasta. Se toi esiin ihmisen pahuutta ja eriarvoisuutta niin vahvasti, että kokemukset kiersivät syvällä kehossa antamatta hetkeksikään karata ulos itsestä katsomisen aikana. Mille kaikille olemme alisteisia, mikä tekee meistä tappajia? Onko filosofiat riittäviä kuvaamaan pahuuden/hyvyyden syntyä, riittääkö uskonnot siihen, ja onko ihmiskuvamme loppujen lopuksi muuta kuin viholliskuva, vallan kuva, jossa vain ahneus selittyy, kun asenne tuomitsemiseen on vahva, yläpuolelle asettumisessa? Ehkä olisi syytä katsoa maailmaa konkreettisemmin, mutta helppoa tietä ei ole. Luin juuri evoluutiobiologi Robert Triversin näkemyksiä ihmisen ahneudesta, ja tuntui niin pahalta, kuin tahto ja pyrkimys olisi selitettävissä vain kehollisten yllykkeiden kautta, eikä henkistä kehitystä olisi olemassa.

Ihmiskuva on valitettavasti viholliskuva ihmisyyden kehitysmahdollisuuksiin nähden, mikä pohjautuu juuri biologiaan, ulkoisesti havaittuihin tulkintoihin, eikä ole mahdollisuutta nähdä ihmisen kehitystä kokonaisena. Olemme unohtaneet, että ihminen on syntyessään viaton, mikä tulee ymmärtää mahdollisuutena eikä totuutena. Mieli voi tulla kaksijakoiseksi, ahdistukset alkavat peilautua toisiin ja emme ymmärrä enää toisiamme sanakielen kautta, emme opi tuntemaan itseämme. Itselläni mielelle ei tullut mahdollisuutta, vain aggressiot silloin tällöin putkahtivat esiin, itsepuolustus, mistä sai rankaisun yhteisöissä, yhteisyydestä tuli joukkovallan kautta alistaja. Tässä kohtaa lienen juutalaisuuteen taipuvainen, valta on oleellista ihmisen pahuuden syntymässä. Minuuteni on kehittynyt niin vahvasti sanakieleen, että se on henkisen kehitykseni pysyvä tie.

Kun olemme valmiiksi luoneet käsityksen, että ihminen on aina ahneuden, itsekkyyden ja saalistajan roolissa selviytyäkseen tässä maailmassa, suljemme pois mahdollisuudet, joita on olemassa.

Niin ahneuden kuin luopumisenkin voi oppia. Olen oppinut luopumaan, koska en itsekunnioituksen vuoksi voi mennä ahneuteen, liialliseen haluun ja tahtoon. Opin luopumisen jo varhain lapsena, se on kuin kehoni laulu, se ei voi luovuttaa itseään vain nautinnolle, josta voi tulla itsetarkoitus elämälle. Pidän nautintoa tärkeänä, elämäntunnon kannalta, mutta en voi myydä sitä ahneudelle. Olen vain oppinut lapsuudessa suuressa perheessä ja köyhyydessä jakamaan kaiken, lautaset, kengät, vaatteet, olen oppinut luopumaan. Ei luopumisesta eikä ahneudesta voi tehdä itsetarkoitusta kuin pahuudesta tai hyvyydestä kuunaan, ihmisen tarpeita on hyvä nähdä, kuten ravinto, aivoille sokeria toiminnan takaamiseksi ja suoja ilmaston mukaan. Ei ihmisestä voi pudotella osia pois, kadottamatta kokonaisuutta.

Kun evoluutiobiologi katsoo vain kehon kautta elämää, hän unohtaa kehityksen kohtu-unista alkaen unien kautta henkisyyteen ja henkisen kehityksen tien, jossa on polku sanojen maailmaan. Juuri tämä kehollinen maailmankatsomus vie meitä kohti ahneutta ja narsismia, ne ovat kehollisia ongelmia. Sielutieteessä nämä nähdään sielun ominaisuuksina, tunteiden ilmiöinä, mutta kun menetin itseni tyystin tunteineen ja kehoni muuttui ruumiiksi tuntonsa menettäen, sain ja jouduin palaamaan takaisin itseen ja löysinkin erilaisen itsen ja tunteet, mitä tiede ja uskonnot vakuuttavat halun ja tahdon filosofiassa. Sain kuin elää uudelleen syntymänä lapsuuteen kuuluvat asiat, mutta lapsuudessa niitä ei osaa eritellä, aikuisena se mahdollistui. Sielutiede hypoteeseinä on kehitetty miehen maailmasta käsin vallan kautta, koska se valta on ollut miehillä.

Tuo itsekkyyskuva ihmisyydestä, viholliskuva itsestä ja ahneuden kuva on kehittynyttä, vallan antamista ruumiille, seksuaalisuudelle ja vahvemmalle ruumiin kehityksessä, se on minuuden riistoa. Se on epätasa-arvoisuuden kenttää, jossa riistetään ihmisoikeudet. Se ei ole konkretiaa, jossa minuus saisi kehittyä positiivisten kehityksien kautta niin luottamukseen kuin turvallisuuteenkin, se on huonon kohtelun kautta tie ihmisen väkivaltaan, vihaan ja jopa tappamiseen.

Yhteisyyttä on vaikea rakentaa. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että voimme kulkea vain vankan tutkitun tiedon polkua. Työpaikalla työnkuva on rakentaja, kun se osataan näyttää loogisessa muodossa osista kokonaisuuteen, se luo yhteisyyttä. Mielikuvat ja tunteet ovat ihmisyyttä, jossa yksilöiden huomioiminen tuo rikkautta, mikä edesauttaa mielekkyyttä, jos kunnioitus on ohjaava tekijä. Historioitsija, professori Risto Kuisma valitsi tärkeimmäksi arvokseen kunnioituksen, se on ollut minullekin syvin arvo, äidinmaidosta tullut. Se vaatii kaikkien osapuolten sitoutumisen ja osaamisen. Se vaatii tasavertaisuuden, siinä ei voi olla alisteisuutta toiseen nähden.

Autoritaarisessä kulttuurissa ihmisestä tehdään Jumalaan nähden alentuva, mikä vie palvontaan ja vihaan, kunnioituksen kulttuurissa se on rakkauden ilmentymä, jossa Jumala tulee ihmiseksi, ja se kuuluu kaikille. Kunnioituksessa kukaan ihminen ei ole toista arvokkaampi, mikään maa ei ole valittu, mikään usko ja/tai uskonto ei ole korkeampi tai parempi, eikä niillä ole oikeutta alistaa ketään. Ihmisyys itsessään on sisäisesti minuuksien alisteisuutta, tunteiden osalta ymmärryksen syntymiseksi, lapsi, aikuinen ja vanhempi minuudessa, dialogin kehykset.

Raija