ÄIDIN OPETUKSET

Kunnioitan äitiäni paljon, kuten isääkin, kaikista heidän heikkouksistaan huolimatta. Lapsuuden muistot palautuvat mieleen yhä vain selkeämmin, mitä vanhemmaksi elää. Niissä näkyy arvot, jotka syvenevät kirkkaimmaksi päivä päivältä. Äiti; ”Älä koskaan anna alkoholistille viinaa”, heikkoutta ei saanut riivata, isä; ”älä opeta isääsi naimaan”, oltiin heinätöissä kotitilallamme ja olin noin 10 vuotta vanha, kun jotain yritin isälle neuvoa seivästyksestä.

Muistot lapsuudesta ovat usein valikoituja, unohtuneita, haaveita, vajaita, eri iässä syntyneitä, paikalla olosta riippuvaisia, tilanteiden ja kohtelun luomia vaikutukseltaan, mutta myös tarkkoja ja selkeitä. Harvoin tapahtuva muistetaan paremmin, poikkeava tapahtuma kiinnittää huomion.  Väkivallassa psyyken toiminta, puolustuksesta syntynyt mielikuvitus, voi tulla liian vahvaksi, mutta se ei aina ole este hyvin havaitsemiselle, totuuden havaitsemiseen. Pahassa väkivallassa muisti hajoaa ja ihminen siirtää muiston tiedostamattomaan, tai on pakotettu unohtamaan, jos asiasta ei saa puhua.

Lapsuuteni ei ollut auvoista, oli paljon köyhyyttä, ei koulutusmahdollisuutta perusopintojen suhteen, ruokaa liian vähän, kuten vaatteitakin, mutta saimme leikkiä paljon.  Onneksi aikuisena opiskeluni mahdollistui. Käsitellessä menneisyyttäni, varhaisin muisto tuli kahden vuoden iästä, navetan eläimet ja haju. 

Mielikuvitus on oppimisen äiti, huolestun heti, jos en näe unia ja muista niitä. Normaalina pidetään sitä, että yksilö oppii erottamaan noin seitsemään ikävuoteen mennessä mielikuvituksen ja toden, ellei sitten joudu valhetarinoihin, uskomaan sopivaa tarinaa, mikä tulee ongelmana rooleihin joutumisessa, eriarvoistumisessa ja luokittelussa, hierarkkisissa valtasuhteissa. Elämä on siitä armollinen, että muistiin palautuu aina uusia asioita kuin se olisi elämän tarkoitus.

Kun menneisyyttä avaa lapsuudesta, siellä tulee monesti esiin ensimmäisenä pelottavimmat asiat. Yksi suuri asia, minkä on kokenut pelottavana, saattaa leimata käsitystä koko lapsuudesta pitkään. Silloin puhumme vanhemmista kuin he olisivat hirviöitä, niitäkin voi olla, sitä ei pidä kieltää ja tehdä asiaa mielikuvituksen tuottamaksi. Surullista on, jos tutkijat ja avunantajat luovat siltä pohjalta vääristyneen kuvan. Saattaa olla, ettei ihminen koko elämänsä aikana opi erottamaan kokonaisuutta, elämä voi olla liian lyhyt totuuden löytymiseen. On tärkeää luottaa ihmisen kokemukseen, ja sitä pelkoa kohti mentäessä ihminen alkaa hahmottaa muitakin asioita, kun on kohdannut pelkonsa. Menneisyys voi olla myös rikas kokemuksista, miellyttävä ja vahvistava, joskus kuitenkin mielen puolustuksesta syntynyttä valhetta.

Kaikkein surullisinta on se, että yhteisön jäsenet menevät valtataistelun rooleihin, moralismiin, syyllistämiseen, aliarviointiin ja ikään kuin kieltävät/pakenevat omaa käyttäytymistään ja tekoja, eivät halua/uskalla katsoa sitä, eivätkä näe omaa käytöstään, tarkkailevat vain toisia, ja yksilöt, joita vain havainnoidaan, näkevät tuon tarkkailun, missä ei kerrota todellisia ajatuksia ja tunteita eikä tasavertaista kohtaamista synny. Totuutta ei kerrota, siitä vaietaan ja valtaapitävät vaativat omaan totuuteensa uskomista.  Pahimmassa tapauksessa yksilöltä viedään itseilmaisun oikeus, kuten minulta puheoikeus. Valitettavasti tuo hierarkkinen valtamekanismi tulee myös opeista, jossa jostakin on tehty suuri ja arvokkain, kuten myös eläinkunnasta. Kun teot ovat sitten brutaaleja, alkaa vainot, syrjinnät ja kohteluiden toistot.

Erilaisten muistien tasapainottaminen on tarpeen. Itselläni tämä tapahtui koulutuksessa vasta aikuisena, kuulomuistiin alistetusta havaitsemisesta oli opittava takaisin varhaislapsuudesta saatuun kykyyn ja leikin myötä tulleeseen ajatteluun, jossa oli lupa muodostaa oma näkemys. Jokseenkin voi sanoa, että -50 luvun kansakouluopetus oli sokeaan tottelevaisuuteen opettamista.

Ihmistä eriarvoistavassa kulttuurissa hierarkkiseen valtayhteisöön pesiytyy ongelmia, jotka ruokkivat vihamielisyyttä, syyttelyä, vainoa, huonoa havaitsemista, muistit vaeltavat juoruissa, valheissa ja vallanpitäjien taskuissa. Osa niistä on itsen suojelua, ei jaksa ja/tai ei halua muistaa oikein, pelkää rankaisua. Valheet suojelevat tarinakertojia, ehkä kaunista tarinaa, mielekästä ja vallanpitäjää suosivaa. Nk. luontaiset johtajat vievät tarinoillaan harhaan yhteisön jäseniä. On viisautta pitää yllä ensimmäistä käskyä, mikä viisaudessa opettaa mielikuvien hallintaa, niin että yksilön omat ajattelutaidot säilyvät kunnossa, jos ajattelua ei johda pelot. Väkivallan alla mieli tuottaa liikaa mielikuvitusta.

Jokseenkin ajattelen, ettei ihmisen ominaisuuksilla saada hyvää johtamista ja totuuden löytymistä. Siksi filosofisessa viisaudessa luotu tavoite hyvään on kulttuurisesti luotua, oppia, mikä parhaimmillaan pohjautuu tutkittuun tietoon.

Raija