MIKÄ PIRU MEITÄ VAIVAA?

Eilinen aamupäivä oli ilon sanomaa, sain viedä ystävääni pikkujouluun. Ilta oli surun sanomaa, sain kuulla ystäväni avioerosta, toisen syövästä. Elämä on enemmän selviytymistä, jossa iloa on tietoisesti synnytettävä, ettei murheet alistaisi alleen.

Vihaan moralismia, enkä ole siitä itsekään vapaa, ylimielisyys saa minut raivoon. Mistä kaikki kumpuaa? Ihmisarvoa ei saavuteta millään, suurin osa ongelmista syntyy mielestäni vallanhimosta, emme osaa tasavertaisuutta. Elämää täytyy kunnioittaa niin paljon, ettei lähde sitä arvostelemaan ihmisessä ja hyviin tapoihin opittava niin, että ne voi kunnialla toteuttaa.

Olen kuunnellut ystäväni tarinaa jo vuosikymmeniä. Syöpä on hänelle liian raskas asia, mitä hän ei jaksa nyt kohdata, tuskin kukaan, se on kuoleman sanansaattaja, joskin jo monelle voitettava asia, jota yritin hänelle kertoa. Osaanko minä tehdä hänet näkyväksi ja kuulluksi? Akuutissa tilanteessa se on vaikeimpia asioita. Kun ajattelen menneisyyttämme, huomaan kuinka olen kuunnellut ilolla hänen lapsiensa asioita, kun hän on kouluttanut kaikki yliopistoon ja työelämään. Mutta tuleeko hän nähdyksi omana itsenään. Olen pohtinut hänen epätoivoaan, sitä, jota synniksikin sanotaan. Mieleeni palaa viime perjantai ohjelman psykiatrin lausunto itsemurhan tehneestä, ”ei he tee sitä toisia vastaan, he ovat ajautuneet umpikujaan”. On umpikujia, joista ei pääse ylös, on umpikujia, joissa meidän teot toisiamme kohtaan auttavat ylös.

Epätoivo on viheliäisimpiä kokemuksen kentällä. Miten moni odottaakaan lottovoittoa viimeisenä toivona elämän helpotukseen, vaikka se ei sitä tee, mutta kertoo toivon tarpeesta. Miten rakentaa toivoa? Miten tulla näkyväksi? Kuulinko menneinä tapaamisten aikoina ystäväni toivon menetyksiä, suruja, joissa hän menetti itsensä, että hänen elämänsä vei työ, ehtikö hän elää ja nauttia elämästä, kuulla itseään. Onneksi on kuitenkin niin, että ystävissä kaikki me tuomme esiin sellaista, mikä voi olla toiselle hyväksi. Osaammeko aina itsekään tuoda esiin sitä, mitä haluamme toisten näkevän, onko pakko piiloutua eikä enää kestä iskuja, salaisuuksiakin saa olla?

Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, ettei kulttuurin arvoista johtuen ihminen omana itsenään saa tulla näkyviin ja näkyväksi sekä kuulluksi.

Niin epätoivoa kuin toivoakin voi jakaa osiin, ja niiden taustat vaikuttavat eri tavoin. Kun menettää asunnon ja ruuan, on fyysisesti heikoilla, arvottomuuden tunne on valtava, ja voi olla niin, että sen peittää alkoholilla. Kun menettää puheoikeuden, sulkeutuu omaan kotiin yksinäisyyteen. Epätoivo voi olla perusoikeuksien menetyksiä, mikä on enemmän ylivallan tuomia ongelmia yhteiskunta rakenteena, mutta myös ihmisten vallan väärin käyttönä. Liian usein ne personoidaan yksilön ongelmaksi, riippuvuudeksi, josta yksilö ei pääse ylös. Ihminen ei löydä enää merkitystä elämäänsä, työlle ja/tai ihmissuhteille. Ihmissuhteissa ei ole asioiden ja tunteiden jakamista keskusteluissa, on vain vallan väärin käyttöä. Arvot eivät kohtaa, eivätkä jäsenny niin, että ymmärrystä voisi syntyä.

Vuorovaikutuksen kehittämisen ja vapaan mahdollisuuden tuominen oikeudeksi on yhteisön tärkeimpiä tehtäviä. Tarkoitus on niin suuri asia, että sen voi jättää Jumalalle, merkityksien löytäminen asioista ja mielen tasolla on yksilöoikeus, mitä on suojeltava ja yksilö voi kokea elämän mielekkyyttä, tavoitella tulevaisuuteen päin. Joskus tuntuu siltä, että meidät opetetaan esiintymään toisille, esittämään asiaa, mutta ei vielä jakamaan kokemuksia. Kulttuuri mediassa on esiintymisen valta-aluetta ja joskus jopa näyttää siltä, että se on jäänne autoritaarisesta sekä hierarkkisesta vallankäytöstä, jossa ylemmässä asemassa oleva sanelee yksilön oikeudet. Vallankäyttäjät eivät ymmärrä enää heikon ihmisen osaa ja ymmärrä oireita syy/seuraus suhteessa.

Ei se niin huono oppi ole Jeesukselta, ”antakaa lasten tulla minun tyköni”. Lapsenmielisyys ja ainoa synnynnäinen motiivi on uteliaisuus, mutta opetusmetodit vievät vielä liiallisen etuaivolohkon toimintaan ja arvot suuntautuvat tavoitteisiin autoritaarisen kulttuurin tuloksena. Aivotoiminnan toimintaehtoja tulisi tuoda enemmän esiin, mikä on mahdollista ja mitä on suojeltava. Sisäisen lapsen voi nähdä myös heikkona eikä vain omnipotenssina.

Raija