MIELIVALLAN ALLA

Elämä opettaa joskus enemmän kuin mikään tieto, kokemukset, nähdyt ja kuullut. Teoriat ovat tarpeen hahmottamisen ja ymmärryksen syntymiseksi ja helpottavat asian käsittelyä. Sosiologia, mikä tutki valtaa, on yhteisöön liittyvää tutkimusta, ihmisten välisiä suhteita tutkivassa oppiaineessa. Muistan kaavion, jossa ryhmän jäsenet olivat yhteydessä toisiinsa eriarvoisesti.

Eri aikoina vallitsevat erilaiset arvot pinnallisesti ajateltuna ja näkyvänä, mutta perusarvot eivät muutu. Alakouluajoilta muistan tapauksen asuntolasta, jossa minua rangaistiin siitä, että luultiin minulla olevan kynsilakkaa sormissa, apulainen huomasi asian ja alkoi puolustaa minua, mutta hän sai potkut puolustamisesta, johtajan valta oli ylitse kaiken. Elettiin 60 lukua, olin niin köyhästä perheestä, ettei rahaa moiseen ylellisyyteen olisi ollut. En ole halunnut lakata kynsiäni tuon kokemuksen vuoksi.

Meninpä minne tahansa, nämä valtataistelun, moralismin, tuomitsemisen ja rankaisemisen ongelmat tulevat esiin. Yhteistä niissä on se, että tapahtumat ovat usein mielikuvituksen synnyttämiä, asiaa ei ole tapahtunut, mutta asiaa todistetaan täydellä vimmalla. Joskus asia tapahtuu oikeasti, mutta ei kestä päivänvaloa ja sitten ihmiset piiloutuvat milloin minkin naamion taakse, onnellisuusmuuri on niistä yleisin, häiritsee minun hyvinvointia, minä haluan olla rauhassa ja nauttia elämästä, iloita ja onnistua, mitä siitä jos joku kuolee minun onneni ja valheiden vuoksi. Erään psykiatrin väite, ettei ihminen kestä syyllisyyttä, vaan se täytyy siirtää toiseen, ei mene minun kallooni, kysyn mistä tämä syyllisyyden siirto-oppi on peräisin.

Psyykkinen puolustus, totuuden kieltäminen on yleistä ihmisen käyttäytymisessä, kerrotaan sovittu, kerrottu tai ihanteellinen tarina.

Valheellinen anteeksianto ja syyttömyys syytettynä ahdistavat tuhoavaan tuskaan saakka, tuottavat vihaa ja anteeksiantamattomuutta, eriarvoisuutta ja syrjintää. Rehellisyys ja totuus vapauttavat mieltä ahdistuksesta, jos arvot ovat jäsentyneet minuudessa henkisen kasvun kautta. Syyllisyys, mikä on syntynyt todellisesta teosta tehtynä, saattaa viedä kauhuun, koska oma identiteetti on rakentunut ulkoisille arvoille, kuten maine ja tällöin häpeä tuskastuttaa. Sisäiselle tietoisuudelle rakentunut rehellisyydestä kannattelee ihmistä, se on vilpittömänä ja aitona lapsessa, jos se saa säilyä. Edes oikeusvaltio ei auta, jos ja kun ihmiset ovat valmiita valehtelemaan oman selustansa taatakseen. Suomalaiset eivät ole mielestäni niin rehellisiä, kuin uskotellaan, liian monelta puuttuu omatunto.

Kun yhteisövallalla demokraattisesti tutkitaan asioita, uhria ei useinkaan kuunnella, totuudeksi tulevat yhteisön luulot ja todistusaineisto, mitä ei aina paljon ole saatavilla, rikolliset varmistavat taustansa. Oikeastaan se on mahdoton yhtälö.

Eräässä koulutuksessa, jossa oppilaat ohjattiin ryhmäytymään omin neuvoin, syntyi täysin katastrofaalinen tilanne. Kaikki huusivat yhteen ääneen luokassa, ja melu oli valtavaa. Korotin ääneni, pitäisikö valita puheenjohtaja, ja sain yhden nuoren kimmastumaan, vai johtaja, mikä sinä kuvittelet olevasi. Oppilaat jähmettyivät, ja niin nuori alkoi johtaa itse, määräysvallalla, diktatuurisella otteella, ja otti vallan, ja sai joukon mukaansa. 40 – 50 vuoden ikäiset kiltit tytöt alkoivat totella häntä, ja hän saattoi määrätä, mitä tehdään milloinkin, ahdistus ja syrjintä alkoi vaikuttaa vahvana ja ihmiset oireilivat. Lukittuminen on vaikea ongelma ihmisille, he ovat ohjattavissa mihin vaan, siis eikö itseilmaisua pitäisi vahvistaa.

Neljä vuotta kestänyt koulutus oli helvettiä, ja opettajat eivät koskaan saaneet selville mikä oli ongelman ydin, yhteisövalta ja johtaminen. Syrjinnän mekanismi alkoi oppilaista ja päätyi aina opettajan erottamisyrityksiin saakka. Rooleja jaettiin ja tehtäviä annettiin johdon mukaan, sain jonkin sortin taiteilijan roolin, runoilijan, josta en ollut juuri pitänyt, mutta tein työtä käskettyä, sillä enemmistö oli johtavan nuoren hyväksynyt.  Se toi syrjintää, vaikka uskottiin hyväksi ja luonnolliseksi valinnaksi, vahvin voittakoon. Tieto, joka olisi ollut hyvä ohjaaja, katosi. Roolit veivät ihmiset mekaaniseen työskentelyyn, jossa moni luhistui, ja oppiminen putosi nolliin, persoonallisuudet eivät päässeet esiin, syntyi hierarkkinen laumaoppimisen malli, joka tuhosi yksilöitä. Puhuminen ei onnistunut, sille ei annettu tilaa ja tehtäviä suoritettiin, mutta ilo ja innostus olivat pois.

Saavatko supertähtien, sankareiden ja johtajien lausunnot kansaa parempiin tekoihin. Niissä on usein takana ylimielinen johtamisen mekanismi, diktatuurin sukulainen. Sitä media tarjoaa. Tarjoavatko opit mahdollisuuden parempaan? Näyttää siltä, etteivät ihmiset sitä osaa. Raamatussa puhutaan pyhästä hengestä, mikä tuo hyvää. Sana voi olla Pyhästä hengestä, mutta myös ihmisen pahuuden jälki. Työpalavereihin kaivataan hyvää ilmapiiriä, jossa on osallistumisen oikeuksia kaikilla oman persoonallisuuden oikeudella muita alistamatta. Eräässä ryhmässä tämä johtaminen onnistuu hyvin, sillä johtaja osaa olla tasapuolinen ja antaa kaikille tilaa. Normiyhteisöissä on paljon mielivaltaa niin opeissa kuin käytännössä.

Yhteisöllisyyden toimivuuden ydin on valta, kuinka sitä käytetään, onko asia ja tieto johdonmukaisesti fokuksessa tavoitteissa ja hyvät keinot mahdollisia ja toteutuvia, johtavatko tunteet ja/tai mielikuvat. Kaikkia näitä on yhteisöissä, ratkaisevaa on, mikä rakentaa sitä totuutta, mikä on ihmiselle hyväksi, työn, keskustelun ja valintojen kautta. Päämääriin päästään välitavoitteiden kautta huomioimalla monipuolisesti tarpeita ja kehitystä.

Pahaa vastaan on aina taisteltava, niin opeissa, teoissa kuin sanoissakin, puhumattakaan tunteiden terrorismista. Moraali on yhteisöjen selkäranka, se myös ahdistaa, joskus liikaa, mutta se on myös positiivinen voimavara, ja auttaa ponnistelemaan ja oppimaan, etsimään oikeaa ja väärää, taidolla tiedosta, ristiriidoista, tunteista ja rajoista.

Raija