HÄVIÄÄKÖ LAPSUUS?

Paljon lapsuutta tutkineet erityisasiantuntijat sanovat, että lapsuusaika on merkittävin asia vaikutukseltaan ihmisen koko elämään. Myös kirkko kuuluttaa lapsuuden merkitystä, mutta on usein myös vesittämässä sen merkitystä, kuristamalla syyllisyyteen. Yhdistyneiden kansakuntien lapsiasiantuntija sanoi kymmenisen vuotta sitten, että leikki on menetetty. Existentiaalisessa eli olemassaoloa tutkivassa tieteessä näkemykset eivät ole itsestään selviä. Onko ihmisen pahuus ja hyvyys synnynnäistä, ympäristöstä ja kulttuurista kehittynyttä, vai peräti seksuaalilähtöistä? Kysyisin, mikä on mahdollista ihmisyydessä, näen asiat ikään kuin liiallisuuden kautta, sekä hyvyys että pahuus ruokitaan äärimmäisyyksiin?

Kortisoli on stressiä mittaava hormoni, mikä vaikuttaa hermoston toimintaan ja ihmisen käyttäytymiseen. Muutama vuosi sitten tehtiin Suomessa Liisa Keltinkangas-Järvisen vetämänä tutkimus alle kouluikäisten lasten stressistä, ja mittaustulokset näyttivät, etteivät lapset päiväkodissa kokisi stressiä. En ole vakuuttunut siitä, että se mittaa kehityksen oleellisia asioita, yksilöitymisen mahdollisuutta, ja sitä kautta kehitystä, mikä mahdollistaa optimaalisen hyvän kehitystä oppimisen, kypsymisen ja kehityksen kannalta. Näyttää siltä, että valtaa pitävät haluavat ihmisyydestä vain hallittavan olennon. Lapselle ei suodakaan mahdollisuutta yksilöllisyyteen, koska se on uhka järjestelmälle ja vallan pidolle, ehkä tämä on juuri suomalainen ilmiö.

Merkittävää on nähdä yksilöitymisessä lapsen sisäisen ydinminuuden mahdollistuminen. Siinä tunteiden osa on merkittävin, sillä se on vahvin vaikutukseltaan sosiaalisiin suhteisiin, se on valintoihin vaikuttava ensisijainen tekijä. Jos haluamme välittämistä ja ihmiskunnan kehittymistä elämää suojelevana, meidän on paneuduttava juuri tähän yksilöllisyyden puoleen. Leikki on lapsen työväline ja tutkimusten mukaan synnynnäinen ominaisuus, se on ajattelun kehys, ja tunteiden esiin tulemisen mahdollisuus, kuten kielen eri variaatiot. Vertailevassa ja eriarvoistavassa kulttuurissa negatiiviset tunteet pääsevät valtaan, kateus on kehitykseen yllyttävä, vaikka se voisi olla luovuus lapsen sisäisenä olemuksena, mikä pääsääntöisesti lapsella on. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että tunteille tulisi antaa ylivaltaa, tasapainottaminen on yksi varhaiskasvatussuunnitelman tavoite.

Kaiken tulee näkyä arjessa. Olen tehnyt pitkän uran päiväkodissa ja nähnyt, ettei lapselle mahdollistu leikki hyvin. Liikunta ja kehon treenaus nousee korkeimmalle, sitä ruokitaan, kuten kielellisiä vahvuuksiakin, mikä ei estäisi tunteiden huomioimista, mutta siihen ei ole riittävästi koulutusta henkilökunnalla. Tällöin lapsen yksilöllinen konstruktiivinen oppimisen tyyli katoaa ja sijalle tulee behavioristinen, mikä on tutkimuksissa todettu juuri päiväkodissa tapahtuvan.

Raija