TOTUUTTA KIIKAROIMASSA

Ihan helposti sitä joskus kuvittelee, että tietää totuuden. Siihen on lupa, ei siitä mitään tulisi, jos koko ajan kyseenalaistaisi omat ajatuksensa, vaikka osaakin olla kriittinen, vaikka monelle se kriittisyys on täysin vieras asia. Identiteettimme, eli pysyvyys minuudessa, on tärkeää, että me ylipäätänsä pysymme tervejärkisenä. Olen elänyt harvinaislaatuisen epäileväisessä yhteisössä, ja tiedän tasan tarkkaan, mitä on menettää identiteettinsä. Lopulta koko keho haihtuu muodottomaksi ja tunnistamattomaksi, liukenee maailmankaikkeuteen, jossa olemattomuuden tunne on vahva. Identiteetin vahvuus vainomielikuvina on useimmiten johdettua yhteisöissä, jossa johtajiksi pääsevät ylimieliset.

Muisti on erityisen tärkeää, muistin moninaiset muodot, ja toiminnalliset onnistumiset, että voimme kulkea polkujamme. Ystäväni menetti aivoverenvuodon yhteydessä kyvyn muistinsa hallitsemiseen. Hän halvaantui toisesta puolesta kehoa. Mutta nyt hän muistaa vain menneen ajan osaamisen ja yrittää liikkua omin voimin, mikä tietysti hyvä, mutta tuottaa ongelmia, koska liikkuminen ei onnistu omin voimin. Lyhytaikainen muisti ei toimi, eikä hän näe sitä todellisuutta itsessään mikä nyt on. Huomaan, että ei ole helppoa olla rinnalla, ja tukea hänen todellisuuttaan ja huomioida hänen tämän hetkinen osaamattomuutensa, olla kohtelias ja ymmärtäväinen, kun hän on tapaturmavaarassa.

Yhteisö, jossa aloin kertoa muistojani, kielsi ne. He haluavat kuulla vain kauniita tarinoita. Ja siksi he yrittävät leimata sen todellisuuden, jota koen ja muistan, mielikuvitukseksi. Varmaan kaikilla meillä on osittain mielikuvituksen tuottamaa muistia, mutta osittain muistissamme on hyvin havaittua totuuden kuvaa. Olen yrittänyt säilyttää itsessäni mahdollisimman selkeänä eron aistein havaitusta tapahtumasta ja mielikuvituksesta, jonka mieli voi tuottaa, erityisesti psyykkisessä puolustuksessa, uhkien ja väkivallan alla. Yhteisön jäsenet haluavat totta kai suojella heidän oman totuutensa, ja sen heille suon, en mitätöi niitä, mutta jos ja kun he yrittävät kumota minun todellisuuden yhteisövallalla, aggressioni nousee. Kuinka vaikeaa onkaan puhua totuudesta, jos se on kiellettyä? Kun asettaa itsensä toisen yläpuolelle, vaatii tällöin toiselta tottelevaisuutta, ja haluaa kumota ”alaisensa” ajattelun, silloin menee moralismiin ja ylimielisyyteen. On eri asia moralisoida toisen ajatuksia mitätöiden ne, kuin seisoa aikuisena teoissaan kunniallisesti, tietäen oikean ja väärän, ja kunnioittaa kaikissa heidän todellisuutta, sulkematta ketään ulkopuolelle.

Näyttää siltä että yhteisöjen kasvatus- ja opetusmenetelmät, ”koko kylä kasvattaa” johtavat enemmän siihen, että yksilöitä tuhotaan. Ei Suomen kansa ole yhtään fiksumpaa kuin uskossaan fanaatikot kunniamurhissa, menetelmät ovat tulleet hienosyisemmiksi. Ihmisellä ei ole oikeutta lisätä toisen kärsimystä kuvitellen itseään oikeudentuntoiseksi yli kaiken. Onnellisen kansan tutkimukset ulottuvat vain hyväosaisiin.

Ihmisen itsesuojelu voi mennä liian pitkälle ja silloin hyväksytään valheet, ettei tarvitsisi kohdata sitä totuutta mikä on. Ei se helppoa ole, mutta nöyryys tunnistaa oma tietämättömyytensä auttaa kummasti, ei ole tarvetta kumota toisten todellisuutta, kun tunnistaa itsessään tämän heikkouden.

Raija