Positivismi
ei ole itsestään selvä asia. Tieteessä sillä viitataan useimmiten
luonnontieteen kaikkivoipaisuuteen. Täällä arkielämässä ihmisten kesken se
näyttäisi viittaavan hyviin käytöstapoihin ja positiivisiin palautteisiin,
näkemisiin ja miellyttävyyteen. Ja onhan se näin, ei ihminen kestä eikä tule
hyvinvoivaksi, jos hän saa päälleen koko ajan negatiivista kuormaa, ilkeyttä ja
pahuutta toisten taholta. Tällöin positiivisuus antaa voimaa yksilölle itsensä
toteuttamiseen.
Varhaisessa
teini-iässä ihminen on erityisen altis sairastumaan skitsofreenisesti. Koska
lapsen hyvä kasvu edellyttää vahvan hyvän näkemisen hänessä, niin
pääsääntöisesti miellyttävät, kauniit ja positiiviset kuvat ovat valloittaneet
hänen mielensä, kun häntä on tuettu. Nuoren on vaikea tällöin nähdä negatiivista
ympäröivästä todellisuudesta tai itsestään, realistista kasvatustakin on olemassa,
rehellisyyttä ja oikean todellisuuden näkemistä inhimillisin keinoin. Näissä
kauniiden mieltymysten ja niiden runsaan viljelemisen mukana tulee harha, joka
ei näe oikeaa todellisuutta. Tällöin se paha mikä on ihmisessä luonnostaan
olemassa, siirretään toiseen ihmiseen, usein heikompaan, parempaan tai muuten
hyväosaiseen. Kuten, jos perheessä vaimo on ala-arvoisessa asemassa, lapset oppivat
siirtämään oman pahuutensa äitiin ja heille muodostuu vihasuhde. Eriarvoisuus
on monen ihmissuhteen tuho.
Todellisuuden
näkeminen niin itsessä kuin ympäristössä on kuitenkin niin oleellinen asia
hyviin ihmissuhteisiin, että rehellisyyden saavuttaakseen siihen kannattaa
panostaa. On opeteltava näkemään oman mielensä negatiivinen ja positiivinen puoli.
Negatiiviselle puolelle ovat asettuneet asumaan negatiiviset tunteet, kuten kateus,
ahneus, mustasukkaisuus, viha, katkeruus, himo, ylensyönti jne. Positiiviselle
puolelle ylpeys, laiskuus…. no niin, jokainen etsiköön ne mistä löytää, mutta hyvä
ne on löytää, ettei heijasta niitä toisiin.
Varhaislapsuudessa minulla oli vain paljon ihailun tunteita vanhempiin sisariin, kun oli niin vähän mistä olla kateellinen, oli niin onnellinen pienestäkin mitä sai. Tietoisen kateuden koin vasta kolmenkymmenen vuoden iässä, kun sain elää tietoista elämää.
Varhaislapsuudessa minulla oli vain paljon ihailun tunteita vanhempiin sisariin, kun oli niin vähän mistä olla kateellinen, oli niin onnellinen pienestäkin mitä sai. Tietoisen kateuden koin vasta kolmenkymmenen vuoden iässä, kun sain elää tietoista elämää.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti