KATHARSIS

Me ihmiset pakenemme omaa pahuuttamme jatkuvasti, koska syyllisyys painaa sielussamme, omatunto kolkuttaa, ja ahdistus tuntuu sietämättömältä. Sopiva määrä ahdistusta luo ristiriidan, jossa ratkaisukeskeisyys oppimisena luo mahdollisuuden etsiä sopua ja yhteistä näkemystä ylivallan estämiseksi. Uskon, että kunnioitus on tie, jossa helpottaisimme tätä tuskaa. Silloin on valittava tie, jossa emme käytä valtaa toiseen nähden, vaan nöyrrymme oman elämän tiellä tietämättömyyden, vaillinaisuuden ja oppivan rooliin. Tätäkin täytyy uskaltaa kyseenalaistaa. Joku päivä sitten eräs valokuvaaja sanoi, että tietämättömyys luo hirmuvaltiaan.

Me valitsemme siis miellyttävää elämäämme, koska emme kestä omaa tuskaamme. Menemme elokuviin, ahmimme kaunokirjallisuutta, juoksemme endorfiinien perässä ja haemme nautintoa, että emme kohtaisi sitä totuutta mikä on, käytämme mieltä itsekkäästi oman nautinnon takaamiseksi. Anteeksianto on valjastettu mielikuvan kautta toisen henkilön ottamaksi, ettei meidän tarvitse kohdata sitä tapahtuvassa todellisuudessa, pyytää oikeasti anteeksi henkilöltä, jota olemme loukanneet. Elämme kvasitodellisuudessa, koska emme osaa nöyrtyä. Liiallinen miellyttävyyden hakeminen vie meidät kohti tyytymättömyyttä ja tuo yhä enemmän vain valtaan pyrkimistä, pakonomaista vuorovaikutusta, heijastavaa, mikä ei kasvata meitä ihmisinä. Emme opi kohtaaman toista aitona, ja myötäelämään, vaan oma tuska tuo vallanhimoa.

Mutta onko valinta itsestään selvää. Olen elänyt sekä valinnan mahdollisuudessa että mahdottomuudessa. Silloin muisti on ratkaisevassa roolissa. Vapaassa valinnassa voi olla tietoinen, ja valita siitä todellisuudesta, jonka uskoo oikeaksi, ja kokee itselle miellyttävämmäksi. Mutta valitsemattomuuden mahdottomuudessa, muistista putoaa osia pois, mieli lohkoo sen pois, mitä ei koe todeksi, asiat tippuvat tietoisuudesta pois. Ne voivat jäädä mieleen koteloituneena, ja tulevat ehkä ulos, jos se on riittävän turvallista. Pahimmillaan, jos minulla ei olisi ollut oppimiskokemusta miellyttävyyden takaamiseksi, minusta olisi voinut tulla murhaaja, mielen lohkoutuminen olisi kehittynyt toisten halkomiseksi kirveellä. Mutta oppimista ihannoivassa yhteisössä muistin rakoilu todisti tyhmyyttä, ja sain tyhmän roolin, ymmärtämättömän ja oppimattoman.

Yksi ihmisen valintojen ja arvottamien tekojen, osaamisen ja ymmärryksen tausta teorioista on puutteen teoria. Ihminen etsii elämässä sitä, mikä häneltä puuttuu tai on puuttunut. Niinpä kun minä en saa puhua, se tulee esiin kirjoittamisena, haluan kertoa ajatukseni jonnekin.

Kun otamme vartijan rooliin ja moralistisen kannan oikean ja väärän valinnassa, ryhdymme tarkkailijoiksi toisiimme nähden, emme saavuta todellista katharsista eli puhdistutumista omista synneistämme. Sosiaalinen valta toisen hallitsemiseksi on keinotekoista, ja nojautuu luonnontieteisiin. Kulttuurinen ote Kristinuskossa ohjaa vallasta pois, Jeesuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Kun joudumme vallan vangiksi hierarkkisesti valtaa jakaen, ja toistemme tarkkailijoiksi, emme opi näkemään omien kokemusten vaikutuksia. Kvasitietoisuutemme harhauttaa meidät etsimästä totuutta ja todellisuutta itsestämme. 

Mieli luonnollisesti hoitaa meitä miellyttävyyteen, ja suojaa elämää. Kun otamme vallan käsiimme, olemme ajautuneet vain lisääntyvään tuskaan, koska todellista anteeksiantoa ei ole. Vallan väärin käytön vuoksi mieli joutuu liialliseen puolustukseen, kehittyy koteloivaksi, ja luo persoonallisuutta, mikä ei ole aitoa tai luo vain miellyttävyyden kokemuksia, jossa emme näe muuta. Emme kohtaa enää ihmistä enää ihmisenä, vaan oman mielen peilinä tai tulkintana toisen puheesta.

Raija