RANKAISEMINEN

Kutsuin joskus päiväkoteja rankaisulaitokseksi. Koskaan ei pitäisi yleistää asioita, mutta ei myös sulkea silmiään tosiasioilta. Rangaistus käytänteitä oli joissakin paikoissa enemmän, joissain vähemmän. Usein rankaiseminen liittyi joihinkin henkilöihin vahvemmin, mutta niihin ei puututtu, koska kasvatustietoisuus esti sitä, ei saanut kumota toisen määräystä. Olin surullinen lapsista, jotka joutuivat olemaan usein rangaistuksessa, istumassa eteisessä ja rangaistuksen syy oli usein erityisesti lapsen vilkaus tai puhuminen. Suomalainen kasvatuskulttuuri on tottelevaisuuteen ohjattua, kun opettaja puhuu, lasten on oltava hiljaa, vuorovaikutus on vähäistä. Erittäin surullinen olin siitä, että jotkin hoitajat kohtelivat huonosti köyhien perheiden lapsia, työläisten, alkoholistien, yksinhuoltajien tmv. Räikeitä tapauksia tuli vastaan, onneksi kuitenkin pääsääntöisesti lapsia kohdeltiin hyvin. Mutta jollekin lapselle, kun hoitaja kiusasi, kiusaaminen saattoi jäädä ikuiseksi vammaksi lapselle.

Rankaiseminen, häpäiseminen ja tuomitseminen on mielestäni melko yleinen suomalainen kasvatusmenetelmä. Se voit tulla kaukaa historiasta, kun olemme alamaisina tottuneet käskyvaltaan hallitsevan valtion taholta. Siitä on tullut kulttuurinen tapa. Nuorisokodit olivat ennen nimeltään rankaisulaitoksia.

Julmaa rankaisua on eristää yksilö ryhmästä, olla puhumatta, vaiennettuna, kuulematta, näkemättä, julminta on kajota fyysisyyteen silpomalla, raiskaamalla, lyömällä, jopa tappamalla.

Vaikka en ole uskovainen, katson historiaa ja kulttuurien kehitystä tarinoiden ja tapahtumien valossa, kuviteltujen ja tosien. Näyttää siltä, että minulle Jeesuksen tarina on erittäin puhutteleva. Näen sen opetustarinana. Jeesus opetti, että täytyy kantaa syntinsä, hän opetti myös, että täytyy antaa myös anteeksi. Koska en ole Raamatun asiantuntija, en tiedä, sanotaanko missään, että Jeesus kantaa syntimme meidän puolesta. Sillä se tarkoittaa minulle sitä, että ihmiset eivät tunne syyllisyyttä, ja he voivat tehdä pahoja tekoja. Kuinka usein olenkaan kuullut että Jeesus antaa kaiken anteeksi ja sovittaa meidän synnit, ja tekijät pakenevat vastuuta? Minusta tuntuu siltä, kuin pahalle annettaisiin valta.

Raija

ILOJA, SURUJA JA VAKAVUUTTA

Varhaislapsuuteni oli ilon, naurun, surun, jos vakavuudenkin aikaa. En osannut surra materiaalista köyhyyttä, vaikka juoksin silloin tällöin naapurista leipää, munia ja maitoa lainaan. Viisikymmentä luku oli monissa paikossa hyvin köyhää, sodan jälkeinen aika, tavaraa ei ollut saatavilla. Ei meidän perheen tulot olisi riittäneet moniinkaan hankintoihin, isä kävi metsätöissä, äiti hoiti kotia ja synnytti lapsia. Monet sisareni muistaa erilaisena lapsuuden, mikä on kaikille totta, me näemme ja kiinnostumme eri asioista. Mutta joskus joku sisar kertoo eri tavoin asiaa kuin toisena kertana, siis lienee kysymys siitä, että oma elämäntilanne vaikuttaa muistamiseen.

Jokaisella meillä on ainutlaatuinen kiinnostus ja innostus asioihin niin lapsuudessa kuin aikuisuudessa. Minulle syvimpiä ilon kokemuksia synnytti oppimisen ilo, oivallukset, muisti, ilmaisu, ja kaikki mikä liittyi ihmisenä kasvamiseen. Siksi kai olen ajautunut kasvatusalalle ammatissani. Joku sisaristani oli hyvin toiminnallinen, juoksi aamutuimaan marjaan, pojat veistelivät puu-ukkoja, kalastivat ja tekivät metsässä hommia isän kanssa. Me leikimme lääkäriä, vaikka en ollut koskaan käynyt lääkärissä, mutta naapurin tytöt toivat leikin loitsuineen yläaittaan, sammakonkudut parantamaan ja loitsut ilmoille.

Sisäinen iloni oppimisessa on johtanut minua koko elämän ajan eteenpäin menossa. Uskoin itseeni, ja usein olinkin luokan priimus. Mutta masennuksen aikana, jolloin oppiminen ei onnistunut, ilo katosi ja muisti reistaili. Tuotin vaan runsaasti tekstiä opinnoissani opettajien rasitukseksi.

Kaikki nuo elämän kolhut ovat opettaneet lähestymään niin kutsuttua minuutta, itseyttä, sielua, mieltä, kieltä ja sosiaalisuutta niiden konteksteissa. Meidän kaikkien täytyy vaellella erilaisissa kokemuksissa löytääksemme eri puolia itsestämme. Joskus kolmikymppisenä minulla oli vahvimmillaan aisti-ilot, keholliset kokemukset, ja nautinnot niistä. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt kuin hetkellisesti, ja sitä oli aina uusittava. Tarvitsin pysyvämpää ja sieluni ravitsevampaa, ja se oli oppimisen ilo.

Joskus käy niin, että ihminen jämähtää aistikokemusten nautintoihin. Kaikki on vaan niin kaunista ja ihanaa, vaikka se ei todellisuudessa ole sitä, vaikka ihminen uskoo niin. Ulkopuolelta voi nähdä, että ihminen tekee pahaa, on välittämättä muista, nauttii vaan itsekkäästi olostaan, mutta kieltää koskaan tekevänsä mitään pahaa, sillä hän kuvittelee olevansa hyvä. Silloin ihmisen syyllisyys kaivautuu sieluun ja alkaa heijastella omaa oloaan toisen ihmiseen, näkee ehkä muut pahana, ja sulkee ne pois elämästään, ettei kohtaisi omaa pahuuttaan.

En ole löytänyt muuta keinoa liiallisen hauskuuden ja aistinautintojen harhaisesta pois pääsemisestä kuin sisäisen minuuden, tunteet ja kokevan itsen, jossa terve syyllisyys tuo rauhan, kun se on todellista. Omista rikoksen tekemisistä syyttömyyden kokeminen tuhoaa ihmistä, jos se siirretään toiseen ihmiseen, tai vaikka Jeesus kantaa syyllisyyden. Joskus emme ymmärrä tekohetkellä tekevämme väärin, ja se tulee ilmi myöhemmin, ja silloinkin syyllisyys tulee esiin. Oman syyllisyytensä vuoksi toisia syyllistävä ihminen ilmoittaa toiselle, että hänen ajatuksensa ja kokemuksensa ovat harhaa, mikä on yleistä ihmisten kesken.

Elämä tulee vakavaksi silloin, kun tajuaa, että menettää ihmisoikeutensa, kun surfailemme kiitotietä pitkin elämässämme, toteutamme yksipuolisesti minuutta. Olen jopa sitä mieltä, että monet mielen sairaudet johtuvat tästä. Tehokkuus ajaa meidät yksipuolisuuteen, ja kun tunne-elämä ei kerkeä mukaan, me suoritamme, palamme loppuun ja se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Tunteet ovat aina ensimmäisenä ihmisen oppimisessa ja ymmärryksen syntymisessä, jos jätämme ne taakse, unohdamme ja kilpailemme vain suorituksista, me rikkoudumme ihmisenä. Jo Freud sanoi aikoinaan, unohda tunteet, niin tulevat niin voimakkaiksi, että siirtelet vuoria. Tunteiden hoito on jokapäiväistä, niitä ei voi siirtää muualle, ne tuovat oppimisen, ne tuovat ilon, ne tuovat voiman, kun ne virtaavat tasaisesti.

Raija

VALTAA JA ROOLEJA

Roolit yhteisössä ei ole itsestään selvyys. Roolit on annettuja, otettuja, virallisia ja epävirallisia, lisäisin mielelläni oma näkemykseni, pakotettuja. Rooleihin vaikuttaa vahvasti tunteet, koska ne vievät taisteluun omasta reviiristä, ja omasta paikasta yhteisöissä. Rooli ei takaa ihmisoikeuksia, ja siksi ihmisoikeudet on pitkän, tutkitun ja viisaan kokemuksen näkemys. Ellemme suojelisi elämää ja henkisyyttä ihmisessä, olisimme animaalisia, reflekseillä ja vaistoilla toimivia. Kehittyminen henkisesti vaatii tiedon oppimista, tietoisuuden kehittymistä ja tiedostamattoman ymmärtämistä.

Ihminen voi joutua roolissaan sekä yhteisön että persoonallisuutensa vangiksi. Joukkovallalla alistetaan ja ylistetään yksilöitä hyväksymään näkemyksiä, jotka voivat olla jonkin yksilön junailemia, ja vain harvoin yhteinen näkemys on inhimillinen ja asiallinen, jossa perusoikeudet tulevat ihmisen oikeudeksi olla ihminen. 

Monet näkemykset ovat pelkkää itsekkyyttä ja oman edun suojelua, valheiden yllä pitämistä ja uskomusten suojelua, missä ei ole hajuakaan totuuden etsimisestä ja toimivuuksien johdonmukaisuudesta hyvään elämään. Yksilön vastustaessa yhteisövaltaa hän saa julmat rangaistukset, ja palvottuja kumarretaan, suositaan ja hyysätään. On aina hyvä muistaa, että ihminen tappaa sataprosenttisesti toisen ihmisen kun käsketään, se on todistettu jatkuvasti tieteessä. Siksi yksilöille ja yhteisöille ei tule antaa valtaa moraalin suhteen toiseen nähden arvioidessa persoonallisuutta, eikä persoonallisuusvaltaa. Moraalin ydin on tiedon jakamisessa, ja laissa moraalin rappeutuessa. Jo yksistään ammatitkin voivat viedä harhaan. On valittava asiakeskeisyys ja jatkettava sen kehittämistä, mikä ei tarkoita, että persoonallisuus hylättäisiin.

Joskus yksilö voi joutua oman tunne-elämänsä vangiksi. Hiljattain eräs henkilö runnoi läpi omaa tahtoaan läpi harmaan kiven ja järjettömyyden, vain suojellakseen itseään, sitä tahtoa, minkä hän oli menettänyt elämässä ja taistellut leivän puolesta sekä ihmisyytensä oikeudesta. Hän tuli minun elämääni kuin jyrä, joka halusi hallita minun näkemyksiä teilaten niitä. Ymmärsin hänen kehitysjatkumoaan ja saatoin kantaa hänen taakkaa syyllisen roolissa eikä se rasittanut minua, sillä minä näin hänen kärsimyksensä kokonaiskuvaa.

Rooleja lähestyessä pitää arvioida vallan vaaraa. Ihmiset ovat julmia jakaessaan tuomioita, hylkiessään, pettäessään, menettäessään ja valehdellessaan. Joskus kyllä epäilen, onko kaikilla omaatuntoa, vaikka haluan uskoa hyvään ihmisen mielessä, pahuus vaan tulee niin vahvana esiin. Viha on asia, mihin kannattaa kiinnittää huomio, se kantaa vuosikymmeniä ihmisten mielissä, se kulkee toiselta ihmiseltä toiselle, eri tapauksesta toiseen, se on mielen käsittelemätön tunne, jossa kohde ei välttämättä ole aiheuttanut vihaa. Riippumatta siitä, onko kohde syyllinen tai ei, kohteeseen sivaltavat liekit lyövät vihan kantajasta. Usein kuulee, että lyöty kohde on tehnyt jotain väärin tai pahaa, josta pitää rangaista. Pääsääntöisesti lyönnin syynä on se, että kohteessa on jotain heikkoutta, mitä vallan väärinkäyttäjä ei voi sietää.

Raija

TULIKO MINUSTA KUURO?

Olin lapsena iloinen ja puhelias, lauloin ja nauroin. Minulla oli oikeus itseilmaisuun ja ajan hengen tapaan se oli puheen tuottamista, kuuntelemista, kirjallisuutta ja oppimista. Kotini oli harvinaisen edistyksellinen, saimme tuoda pääsääntöisesti esiin näkemyksemme, eikä meitä rangaistu siitä. Vaikka vanhempani olivat tietoisia omasta auktoriteetin oikeudesta, he kohtelivat meitä lapsia kunnioittavasti. Lapsuuteni lapsuudesta nuoruuteen oli siis itseilmaisun suhteen koko lailla vapaata. Vierasta kieltä ei meillä vielä ollut koulussa. Aloitin opiskelun Englannin suhteen joskus 25 vuoden iässä kansalaisopistossa, ja sitten myöhemmin opistossa. En kuullut Englannin kieltä lapsuudessa, sillä meillä ei ollut radiota, ja se oli noin 13 – 14 vuoden isässä, kun kuulin sitä musiikin välityksellä.

Nyt elämääni on kuulunut Englantia puhuva ystävä. Mutta minä huomaan, etten kuule äänteitä hänen puhuessa, enkä osaa lausua niitä oikein itse puhuessa. Uskoisin, että minun kuuleminen ei ole miellyttävää. Onneksi kaveri on ymmärtäväinen. Nuorena lapseni nauroivat kun puhuin Englantia, ja pyysivät olemaan hiljaa. Harjoitukseni Englannin puhumisessa on jäänyt koviin vähään.

Olen pohtinut kuulon kehittymistä. Kuinka se kyky katoaa? Olen sitä mieltä, että se katoaa, kun ei saa puhua ja osallistua keskusteluun. Kun jouduin nuorena rikoksen uhriksi, yhteisö halusi, etten puhu asiasta, asia vaiettiin, ja minun suuni suljettiin. Minut laitettiin mykän rooliin. Siitä alkoi pitkä rooli, jossa sain rangaistuksia puhumisesta, ja ahdistuin, se toi yhä karheamman äänen ja siitä taas rangaistiin yhä enemmän.

Kuulemattomuus, kuurous ja äänen muodostuminen on kuin irtaantuisi vuorovaikutuksesta. Kun syntyy tunteita toisen äänestä, ilmeistä, eleistä ja ajatuksista, niihin ei saa reagoida, vaikka aistit olisivat vastaanottavaisia. Aistit on suljettava keskittymisellä. Aistimukset tukehtuvat ahdistuksen ja keskittymisen seurauksena. Vaikka olisi kuinka vapaa ja yrittäisi kaikkensa, aistimukset ovat menneet kuolioon, ne eivät enää avaudu tahdolla. Kun kaikki ihmisoikeudet viedään, ne vievät myös kuulemisen oikeuden.

Raija

MIKÄ JA KUKA SINUA HOITAA?

Egyptin suuravalta aikoihin uskottiin, että unet ovat totuuden tuojia ja jumalallisuuden lähteitä. Sitten tuli oraakkelit, taikauskossa velhot, nykyisin tiede ja asiantuntijat siellä. Kristinuskossa näkymätön Jumala on ja oli viisauden lähde, tien, totuuden ja elämän antaja poikansa kautta. Kaikessa näissä voi olla totuuden siementä.

Unet ovat mielen hoitajia, mieli; mikä on siis aistimus, aistikokemus, kehollisesti koettu. Unet syntyvät syvällä aivoissa mantelitumakkeessa, ensin kehomielen kokemuksesta, vaikuttaen koko kehoon. Kun tunteet syntyvät unessa, ne ovat mielen hoitoa, alkuun kehomielen heijastuksia, sitten kokemuksen tuomia merkityksiä. Siinä mielessä ne ovat hyvää, koska ne edustavat elämän suojelemista ja totuuden löytämistä täällä valheiden maailmassa. Valheiden maailmaa voi tarkastella Erving Goffmannin teorian kautta. Elämä yhteisöissämme on näytelmää, jossa on salaisuuksia, rooleja, tunteita, sanoja, tekoja, suunnitelmia tavoitteita, heijasteita, tutkimista, ja jos jonkinlaista tapaa toteuttaa itseään, käyttää valtaa väärin ja oikein.

Viime viikolla näin unen, jossa erään yhteisöjäsenen itsemurhan tehnyt veli tuli hänen kotiinsa. Hänen seuranaan oli Leena Olin, näyttelijä. Heidän kasvonsa olivat iloa täynnä. Olin juuri todellisessa elämässä paljastamassa valheiden pelejä, takanapäin puhumista ja tekemisiensä asioiden kieltämistä, ja syylliseksi teilaamista omien tekojen vuoksi, viattomien uhraamista. Unessa ikään kuin veli kertoi, että näytelmä paljastuu, iloitse siitä. Unikuva kertoi mielen tilastani.

Monissa yhteisöissä ei harrasteta juuri ollenkaan tunteiden käsittelyä. Toiminta on selkeää ja kielenkäyttö asiallista, mutta myös valheita ja rikoksia. Asiallisuudessa ei synny juurikaan tunteita, jotka synnyttäisivät valtavia ristiriitoja. Kun ihmisten välillä on runsaasti valtataistelua, myös tunteet kuohuvat yli äyräiden, syntyy syntipukkeja, vastuuta ei oteta, uhrataan henkilöitä, eristetään, vaietaan kuoliaaksi ja tehdään ilkeyttä.

Tunteet ja unet ovat viestejä kokemuksesta, ja mitä rajumpia ovat kokemukset, sitä vahvemmat ovat tunteet. Yksilön tehtävä on oppia nimeämään ja tunnistamaan tunteensa niin, että voi tutkia niiden merkityksiä itselle ja muille sekä tekoihin, nähdä ja valita niiden vaikuttaminen asioihin. 

Pahimmillaan liian rajut kokemukset kehossa esimerkiksi väkivallassa estävät tunteiden tulon. Tällöin jäljelle kokemuksessa jää vain keho, jossa kokemus on hajoava kehon toimintojen mukaisesti, mieli hajoaa.

Kun aistimme ympäröivää maailmaa, avautuva maailma tarjoaa virikkeitä, joista voimme luoda tavoitteita, jolloin mahdollisesti syväsyntyiset tunteet aktivoituvat ja voimme motivoitua eteenpäin menossa.

Raija

IHASTUMINEN

Tiedämme hyvin, että vauva alkaa ihailla vanhempiaan, koska he tuovat turvaa ja luottamusta elämän jatkumiseen. Syvällä tajunnassa tiedostamattomana on vauvalla kaipuu mielihyvään, jossa on nautinnon kokemusta ja elämän tuntua. Vauva hamuilee sitä ja huomaa, että sitä saa äidin mukana, äidinmaidossa, mielihyvää, mikä on aluksi verensokerin vaikutuksesta syntyvää. Syvällä tiedostamattomassa on myös unissa syntyneet mielikuvat, tunteista syntyneet, jotka ruokkivat tahdon alkamista, niinpä siihen pääsemiseksi täytyy itkulla vaatia rintamaitoa. Nämä kaikki tapahtuu tiedostamatta, luonnollisesti reflektoiden. Se itku, mikä syntyi syntymän jälkeen, kun keuhkot imaisivat happea ja hengitys alkoi omaehtoisesti, on alku aggression myötä tahdon syntymiselle.

Tuo ihastuminen on merkittävimpiä selviytymiseen johtavaa kykyä, mikä kehittyy jatkuvasti tuoden erilaisia keinoja, tunteet, aggression, liikkeet, äänen, kontaktihakuisuuden, silmien yhteyden, ja ne johtavat vuorovaikutukseen. Pian lapsi huomaa, että vanhemmat tuottavat myös pettymyksiä. Tällöin lapsi suojautuu ja alkaa elämään ihastumisen voimasta, sillä se on elinehto elämäntunnun kokemiseksi. Sadut alkavat viehättää, koska niissä hyvä (elämä) voittaa ja paha (kuolema) saa väistyä. Elämänvoima rakentuu.

Tukholman syndroomassa terapeutti rakastuu rikolliseen. Tässä tapahtuu se mikä on luontaista lapsuudessa, on mentävä mielihyväkokemuksiin, että voi kokea selviytymisen ja elämäntunnun kokemuksen. Ei ole kysymys todellisesta rakastamisesta vaan elämässä selviytymisestä, psyyken keinoista. Ulkopuolisen tarkastelussa tämä voi erehdyttävästi näyttää rakastumiselta, ihmisen tahdolta, koska ihminen tukeutuu ihastuksiinsa menneisyydestä, mutta kysymys on psyykkisestä puolustuksesta elämän toivossa.

Näyttää siltä, että juuri väkivallan uhrit jäävät pelon voimasta roikkumaan väkivallan tekijän alamaisuudessa uskaltamatta pois uhkien vuoksi. He pyrkivät psyyken keinoin suojelemaan elämää itsessään ja niin väkivallan tekijä pitää heitä pihdeissään. Jos luottaa ainoastaan kertomuksiin sanan voimalla, sadut voivat saada voiton, eikä totuus pääse esiin. Siinä mielessä valheellinen suojautuminen mielessä on ongelma, maailman valhe voi muuttua valheeksi mielessä, maailman pahuus luo rinnakkaisen todellisuuden mielen voimalla elämäntunnun saavuttaakseen. Psyyken armoille joutuminen ei ole aina paras vaihtoehto elämän suojelussa, se on väkivallan puolustuskeino yksilön suojaksi. Parempi on saavuttaa tietoisuus hyvän olon tekijöistä.

Liiallinen kauniisiin tarinoihin meneminen esimerkiksi kaunokirjallisuuden muodossa voi olla ongelma todellisuuden näkemisessä, elämästä tulee tarina, mutta kuitenkin on oltava mahdollisuus psyykkiseen puolustukseen pahaa kohdatessa.

Syvätunteissa ei vaikuta niinkään ulkoiset aistikokemukset kehossa aisti-ihastuksina, vaan ajatuksessa oleva kuvien vaellus, jotka symboloivat aina merkityksiä ihmisen historian kokemuksen valossa.

Raija

KOKEMUS

Kokemus on aina totta ihmiselle. Se on syntynyt monien aistien kautta, perustunteiden, ihailun, vihan ja inhon syntymisenä, arkisissa tilanteissa, ilmeissä, eleissä, liikkeissä, äänenpainoissa, sanoissa, katseissa, kosketuksissa jne. viestimisessä. Kehonkieli vaikuttaa enemmän meissä kuin osaamme arvata, joskus sanakieli on vahva vaikuttaja. Tunnemuistiin jää kokemus, onko tuo totta mitä ihminen puhuu, vai onko kysymyksessä tarina, kohteliaisuus, vai syvemmät kokemukset, jälkeen jätetyt käsittelemättömät asiat, arvot asenteet ja normit.

Ihmisessä syntyy ensin kokemus kehoon, ja siitä kokemuksesta syntyy tunteet. Joskus tunteista kehittyy viettejä, jotka ovat tunteiden tuomia, vaistot taas kehon tuomia aistimuksia.

Terapiassa tärkeintä on luottaa kokijan kokemukseen, sillä se on hänen itseluottamuksen jalusta. Epäilemällä kokemusta, järkytämme kokijan itseluottamusta, saatamme häntä mielen järkkymiseen. Luonnollisesti pienet asiat eivät vaikuta, mutta suuremmissa ihmisoikeusrikkomuksissa jälki voi olla tuhoavaa. Nämä on luonnollisia asioita ihmisten välillä ja ne ovat avain ihmisen kasvuun ihmisenä. Ne ovat välittämisen ja rakkauden kieltä. Jos asioita salaillaan pitkään, ne tulevat aina vaikeammiksi käsitellä, ja pitkään jatkuneet syyllisyydet ahdistuksen myötä tuovat vakavia mielenterveysongelmia, jopa mielen murtumista.

Sanat ovat usein puhuttelevimpia asioita kohtaamisissa, ja niihin olemme tottuneet luottamaan, mutta kehonkieli voi vaikuttaakin vahvemmin. Eri ihmisillä eri aistit ovat erilailla korostuneet, joskus kuulo, joskus näkö, olemme herkistyneet eri aikoina ja eri tilanteissa eri tavoin, joskus meillä on pysyvämpää yhden aistin vahvuutta.

Lapsena koin hyvin vahvana, että virsissä puhuttiin minun asioita. Näin puhutaan kaikissa tarinoissa, koska ne ovat universaaleja tunteita, jotka tulevat esiin meissä, ja ovat kohtaamisen ydintä. Niin ”Kauniissa ja rohkeissa kuin Emmerdalessa” nuo sanat ja kokemukset tulevat vastaan, koska ne ovat meissä ja ovat vuorovaikutuksen ydintä. Ne tulevat vastaan ystävissä, perheessä, sisarissa, koska ne ovat henkisen kasvamisen ydintä. Ne kuuluvat elämään, ja jos haluaa kasvaa ihmisenä, on kohdattava itsessään syyllisyys. Jos siirrämme syyllisyyden toiseen kohdatessamme asian, syytämme vain toista, emme kohtaa itseämme.

Uhraamiselle on pitkät perinteet, helposti siirrämme syyllisyyden toiseen, se on tapa joka on juurtunut syvään minuuteen, se on kehon puolustusmekanismi, vihaamme ja inhoamme heikkoutta, kulttuuri on tuonut tunteiden kautta asenteita ja arvoja, jotka siirrämme toisiin. Itsensä kohtaaminen ei ole helpoimpia asioita.

Raija

TÄYDELLISET

Muutama vuosi sitten tehtiin eri ammattialojen ihmisryhmien kiusaamista kuvaava tutkimus. Kärkeen pääsi kirkko, seuraavaksi koululaitokset. Työssäni pääsin lähelle näitä perheitä, joista tuli kiusaajia. Kiinnitin huomion perheen käsityksiin itsestään yhteisön jäseninä. Jotkin perheet olivat hyvässä asemassa yhteiskunnan arvostusportaikossa, mutta aina ei näin ollut.

Rajuimmat tapaukset olivat karmaisevia. Perheen jäsenillä oli vahva näkemys, että he olivat virheettömiä ja sanoivat, etteivät he koe häpeää eikä syyllisyyttä. Vaikka heidän tekonsa oli selvästi, ellei nyt rikollisia, niin ainakin vakavaa kiusaamista. Perheen pienimmät saattoivat käyttää törkeää kieltä, ja se tapahtui salaa, ulkokuori oli täydellinen ja virheetön julkisessa esiintymisessä. Myös materiaalinen rikkaus oli korkealle noteerattu. Näillä perheillä saattoi olla useampia kohderyhmiä, joihin kiusaaminen kohdistui. Kiusaamisessa ei niinkään tullut esiin kiusatun ominaisuudet, vaan enemmän kiusaajan näkemykset toisen arvottomuudesta, ja he eivät itse huomanneet, kuinka he aliarvioivat toisten tekoja, tunteita ja ajatuksia.

Törkeimpiin sanoihin kuului nimittelyt nuorimmilla lapsilla, vittukyrpä, kusipää, persereikä, nuoriso osasi jo käyttää sanoja, skitsofreenikko, vainoharhainen, ala-arvoinen. Kun asian otti puheeksi, he kielsivät sellaista olevan. Ehkä se oli niin, että perheen täydellinen ei kuullut eikä nähnyt niitä vaikutuksia, jotka hänen ympärillään tapahtui, eikä hän kyennyt niitä vastaanottamaan tai näkemään, hän sulki silmänsä ja korvansa näiltä teoilta. Ikävää oli se, että täydellinen perhe sai hännystelijät ympärilleen, heistä ei sanottu pahaa, heitä palvottiin, puolustettiin ja paljastaja teilattiin. Jos on itse pahantekijä, on helppo suosia toista pahantekijää.

Taustoja selvitellessä tuli esille, että täydellisen perheen jäsen saattoi olla itse kiusattu, hylätty tai muutoin karmivia kokemuksia osakseen saanut. Aina ei kuitenkaan näin ollut, he saattoivat olla suorittajia, jossa näkyi täydellisyyteen pyrkivä luonteenpiirre, minkä taustalla voi tietenkin olla latistettu itsetunto tai muut nöyryyttävät seikat.

Eriarvoisuus on ydinkysymyksiä kiusaamisessa. Liiallinen kilpailu, vertailu ja arvostelu, myös arviointi väärällä tavalla luhistaa yksilöitä, josta kiusaaminen voi lähteä. Liialliset erot materiaalien omistamisessa saa kateuden liikkeelle, kuin myös muu osaaminen tai kyky johonkin korkeatasoiseen. Joku sanoi joskus, että kateus voi olla innoittava tekijä, ja saa ihmisiä liikkeelle. Ajattelen, että kateus sanan merkitys on kadehtia toiselta jotakin mitä itsellä ei ole. Parempi kuitenkin olisi, että ihanteemme olisivat yhteiset ja tarkoin harkitut ja unelmat syntyisivät meistä itsestämme, jossa ei samankaltaisuutta ole tarkoitus hävittää.

Raija

HÄPEÄN KANTAMINEN

Häpeä on sekä tervehdyttävä, että tuhoava tunne. Se kohdistuu eri lailla eri ihmisiin, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Häpeästä puhutaan jo luomiskertomuksessa, Jumala sanoo, miksi peitätte itsenne, ja perään kuuluttaa rehellisyyttä. On olemassa luonnollista häpeää, mikä tulee kulttuurista oikean ja väärän tiedostamisessa oppien kuuntelemaan omaatuntoa ja yliminää, ja on tuotettua häpeää, mikä on oppien ja asenteiden summa, arvottamista ja vallan avulla asetettua.

Joskus lyhyistä twiiteistä saa kuvan, että häpeän hoito on kevyt ja helppo asia. Janne Viljamaa on kirjoittanut häpeästä kirjan, Hirveä häpeä, twiitissä hän ilmaisee lyhyesti, häpeään kannattaa suhtautua huumorilla. Harmi, ettei minulla ole varaa ostaa kirjaa, vaan joudun jonottamaan sitä kirjastossa, joka vie nyt ainakin puoli vuotta, Janne kertoo varmasti siinä monipuolisemmin häpeästä. Eräs twiittaaja sanoi, ”Avaa iso kuva pieneen elämääsi. Naura itsellesi ja turhille häpeän tunteillesi. Sinulla ei ole MITÄÄN hävettävää. Maailmahan rakastaa sinua! Se ei ole vielä oivaltanut sitä. Mutta sinä tiedät sen jo nyt: Kohta maailmakin tietää”.

Nuo ohjeet voivat hetkeksi helpottaa elämää, mutta pysyviä vaikutuksia niillä ei ole. On uskallettava olla rehellinen, erotettava normaali häpeän tunne, mikä on usein helpompi antaa itselle anteeksi, kuin häpäisy, jolla ihminen alistetaan helvettiin. Rehellisyys voi koitua raskaaksi, yksilö eristetään yhteisöstä, ystävät, sukulaiset sekä yhdistysten jäsenet poistavat rehellisen joukosta, hylkäävät ja tuomitsevat. Jos yhteisö tekee toisin tekoja kuin puhuu, eli kohtelee epäkunnioittavasti ja häpäisten yksilöä kohtaan, mutta puhuu ainakin julkisesti toisin. Jos yksilö yrittää hyväksyä asian ja ei huomioi ristiriitaa, hän tosiasiassa menee valheeseen antamalla anteeksi näennäisesti.

Rehellisyys voi olla sekä inhimillistä, että brutaalia. Loukkaantuminen voi ensireaktiona olla kieltävää ja tuomitsevaa, mutta joskus harvemmin anteeksiantavaa. Oleellista on se kuinka arvostettu kohde on, jos hänellä ei ole arvoa, hänelle ei anneta anteeksi vaan tuomitaan ja häpäistään. Kohteen on pakko paeta yhteisöstä, sillä rehellisyydestä rangaistaan yhä enemmän.

Yksi rehellisyyden mittareista on silmiin katsominen. Silmiin katsominen ei onnistu, jos olemme epärehellisiä toisillemme. Jos puhutaan toista ja tehdään toista, kokija joutuu kokemaan ahdistuksen, jossa luonnolliset tunteet tulevat reaktioina, kehoon ja kokemuksiin, jolloin yksilö joutuu elämään ristiriidan helvetissä, eikä hän voi luottaa tekijään ja kohteeseen, välille tulevat kuolleet ja kylmät katseet avoimien sijaan. Ihmiset ajautuvat pakkorooleihin, jossa vuorovaikutus on pinnallista ja rajattujen asioiden tarkastelua. On aina hyvä muistaa ettei me aina olla näissä tunnekonteksteissa, vaan ne ovat eri asioissa erilaisia, ja tilanteet vaihtelevat, joskus rasittavina, joskus keveinä.

Toisen kunnioittaminen aidosti ja rehellisesti on avain kysymys.  Asian käsittely vain asiallisesti ei aina ole todellisuutta ja totta monissakaan yhteisöissä. Valtataistelu kulttuureissa valtaapitävät rankaisevat julmasti, jopa tappavat. Syvä häpäisy vie ihmisen tuskiin, jopa vääristää kehon asentoa kumaraan, katseen alas ja äänen karheaksi. Muistan joitakin ihmisiä, jotka sanoivat minulle häpeäaikana, ”Älä nyt ihan kuole tuon taakan alle”

Kun on suljettu yhteisöstä, suu suljettu, jäljelle jää vain ruumiillistunut häpeä, mikä voi hajottaa mielen ja luistaa kehon kuristukseen, jonka avaamiseen menee vuosia, itselläni hieroja avasi lihaksia 20 vuotta, ennen kuin kehoni alkoi avautua. En tulkitse asioita satunnaisten kömmähdysten kautta, niitä vain löytyy jatkuvina virtoina, ne on opetettu ja johdettu hallinnolliselta tasolta, tiedon ja asenteiden levittämisenä. Olen syyttänyt itseäni, olenko liian itsevarma, mikä voi ärsyttää, ja olen tullut tulokseen, että joskus innostun, mutta pääsääntöisesti olen ollut vetäytyvä.

Paljon olen pohtinut sitä ongelmaa, mikä on ihmisen vaikeimpia asioita kohdata itsessään, mielikuvitus ja mahdollisesti havaittu totuus.  Paetessaan totuutta ja mennessään mielikuvitukseen, on todella vaikeaa kohdata totuutta, se tuo syyllisyyttä ja häpeää. Moni siirtää tämän häpeän toisen kannettavaksi, vaikka itse asiassa saisi itse huomattavan helpotuksen mieleensä, kun kohtaisi totuuden. Kunnioituksen oppimiseen on vielä pitkä matka. Häpäisy on nykyajan ristiin naulitsemista.

Raija

KRISTINUSKONI

Minulle Kristinuskon arvo on humaani ihmiskäsitys, mahdollisuus löytää ihmisarvo ja ihmisyys. Se on polku, josta olen löytänyt tieni itseyteen sanojen kautta. Joillekin se tie voi löytyä musiikin kautta, monille kuvien kautta. Opinnoissani olen saanut tutkia ihmiskäsityksiä, mutta vasta syventävissä opinnoissa olen löytänyt tien syviin tunteisiin, jotka ovat avanneet kuvan tietoisuuteen itsestäni. Ei se, että lukee ja tietää eri käsityksistä, mahdollista vielä sitä syvyyttä, että tuntee arvonsa, ja saa siitä kokemuksen, ja että on arvokas ihminen, se tulee vasta omasta elämänkokemuksesta. Syvyys on kuin lähde, josta voimavarat kumpuaa, se antaa rauhaa ja pysyvyyttä minuuteen, se antaa uskon, turvan ja luottamuksen itseen, itsearvostuksen ja itsekunnioituksen pysyvästi identiteettiin. Minun kohdallani se on usko Jumalaan. Se on puhuttelutie, jossa omat näkemykset tulevat tarkkailun alle kysymyksineen, ja se antaa kyvyn tarkastella omia ajatuksia ja tunteita. Tieteessä se on kokemuksen konteksti itsensä hallintaan, mutta jos itse katoaa kuinka sen saavuttaa.

Raamatun ihmiskäsitys on aikansa vanki kertomuksissa, se tulisi päivittää nykyajan tietoon, sen tulisi olla jatkuva prosessi.

Syvyyden löytäminen ei ole itsestään selvää. Olen kulkenut tien, jossa olen menettänyt tämän itseni kokonaisuudessaan syvyydestä kehon pintaan, kevyeen toiminnalliseen viihtymiseen ja turhuuteen, olen ollut kuin löysä kangasmytty kasassa. Kristinusko on minulle totuuden etsimisen tie, se on minulle vallan väärin käyttöä julistava oppi. Sen ytimessä on Jumalan kuunteleminen, kuulemisen oppiminen sisäisesti ja ulkoisesti, sanojen kautta, muuttamatta itsen tai toisen kertomaa, muuttamatta havaintojaan. Se on jokaisen yksilönoikeus, tulla sanojen avulla ykseyteen itsen ja Jumalan välillä, olla kiinni sanassa. Sana on yhteys Jumalaan, silloin emme voi kulkea vain menneisyyden sanojen uskossa, sana on jatkuvasti uusiutuvaa ihmisyyden suojaksi.

Kun menetin yhteyden sisäiseen itseeni, se tuli vallan väärin käytössä muiden taholta. Minut alistettiin järjettömästi joukkovallalla. Minulle ei annettu puheoikeutta, jouduin ulkopuolelle vuorovaikutuksesta. Silloin tajusin, ettei itseä ole silloin kun ihminen on vain lihaksien toimintayhteys, ilman oikeutta puhumiseen, on vain tottelemisen ja käskyjen yhteys, jossa minuus katoaa. Silloin kun menetin itseni ja yhteyden sisäisyyteeni, tuntoaistini katosi. Äärimmäiset aistit viritettyinä voivat viedä voimakkaisiin vaistoihin, ja sisäisen kadottaminen kadottaa ne. Se on juuri sitä vallan väärin käyttöä, jonka yhteisön jäsenet ottavat joko yksilöllisesti tai joukkovoimalla yksilöltä oikeudet itseilmaisuun.

Sanaan keskittymisessä on se hyvä puoli, että ihminen oppii kuulemaan toista. Hän ei jää roolinsa ja asemansa vangiksi, jossa valta on vahvimmillaan, maallista valtaa. Roolit voivat viedä minuuden vankilaan, jossa todellinen aito itse ei pääse koskaan esiin. Roolit ovat parhaimmillaan suoja, liiallisena vankila, ja minuuden poissa ollessa pelkkä kuori. Toisen tulkitseminen tuo esiin itsen kokemukset, siksi on viisaampaa kuulla oikeasti, oppia hyvin sanakieli.

Ihmisten pahat teot eivät ole todiste Kristinuskon ydinkysymyksen viisaudesta, jossa ihmisyys kehittyy mahdollisimman hyväksi. Ihmisten pahat teot ovat vallan väärin käytöstä, josta Jeesuksen opit juuri varoittavat. Minulle Jeesuksen ristiin naulitseminen on yhteisöllisen vallan väärin käytön ilmentymä, enkä nosta sitä Jumalan teoksi. Jeesuksen ydinsanomaa on väkivalta vastaisuus.

Raija

VALHETIETOA JA TOTUUTTA

Valhemediasta kohutaan ja ihan syystä. Asia ei ole ihan ongelmaton. Totuus ei ole helposti löydettävissä, ja ihmisen mieli tuottaa valheita, jotka voivat muuttua yleiseksi tavaksi. Tärkeää olisi nähdä, kuinka tietoista valheiden tuottaminen on, ja harhaanjohtaminen, jossa valehtelijan päämääränä on vain oman agendansa eteenpäin vieminen. Yhden psykiatrin mukaan suuri osa ihmisistä kuulee väärin, tulkitsee kuulemaansa ja näkemäänsä väärin, sekä havaitsee ympäröivää toisin kuin on.

Sitten on tarinoita, joita tarvitaan, mutta niistä olisi parempi käyttää nimitystä tavoitteellisuus ja sadut, joihin tarvitaan kykyä kuvitteluun. Miten tuo mielikuvitus syntyy? Onko se mielen tuotos, vai sittenkin leikkiä etuaivolohkolla, jossa vapaudessa syntyy uusia mielikuvia, varmaan molempia. Sitten on toisaalta niin, että unessa voi syntyä aina vaan uusia ja uusia mielikuvia. Joka tapauksessa mielikuvat unissa ovat perustavanlaatuisia tyydytyksen antajia ja rentoutuksen takaajia. Ovatko unet menneisyyden varjoja, jotka mieli on uudelleen maalannut? Onko sittenkin niin, että unikuvien tulos on leikki. Mieli on siis luova, mutta voisiko vaatia, että luovuus tulisi vapauden tilassa leikkien enemmän kuin menneisyyden varjoista. Lihasten liikesarjojen tuotot eivät takaa syvätietoisuutta, 

vaikka jotkin sanovat niiden olevan kirjoitettuna geeneissä. Tiedon muodostus on monimutkaista.

Katson, että mieli on lähtöisin kehosta ja sen aistimuksista. Unet ovat siten ensin heijastuksia kehon kokemasta, ja uudistuvat vasta oppimisen myötä. Ongelmana on käsitteiden johdonmukaisuuden puute. Psykoanalyysissä oletetaan, että liikkeen aiheuttama vetovoimaisuus sikiöllä on seksuaalisuuden ilmentymää, ja sikiö/vauva imee siis seksuaalisessa himossa.

Identiteetin säilymisen kannalta sekä kehollinen mieli, että kyky luovuuteen leikin avulla on tärkeää. Tarvitsemme unien luovuuden minuuden esikuviksi leikkeihin, mutta onko viisasta aktivoida fyysisestä ja/tai psyykkisestä puolustuksesta syntynyttä seksuaalilähtöisyyttä minuuteen, mikä on enemmän lihaksistosta tullutta liikesarjaa vetovoimien mukaisesti. Seksuaalisuus on tulos, jonka liikesarjat tuottavat, ja erittävät, lihaksen ominaisuus. Siten seksuaalisuus ei voi olla alkulähde.

Freudin seksuaalijohtoista kehitysteoriaa on hyvä kritisoida. Laitammeko keskiöön seksuaalisuuden, tunteet, vai sanakielen. Tunteet syntyvät kokemuksesta, ja kokemukset voi olla mistä tahansa lähtöisin.

Onko seksuaalisuuden yliaktivointi järkevää? Tulemmeko viisaiksi, jos aistivoimakkuus tuottaa meille vaistoja, jotka voivat olla äärimmäisiä, hajut, maut, tunto, näkö, liike ja mitä muita niitä on. Vietit ovat enemmän kulttuurisia, yllykkeiden syntymistä ympäristön houkutuksiin, tosin myös aistikokemuksesta lähteviä. Vietteihin voidaan vaikuttaa kasvatuksella ja opetuksella. Katoaako ihmisyydestä syvätietoisuus, jos vähennämme yliaistillisuutta ja äärimmäisyyttä, vai ehkä sittenkin tieto ja tutkimus voi tuoda loogisuutta, joka on kielen, tunteiden ja sosiaalisuuden konteksti mahdollistavat oppimisen avulla. Jokseenkin ajattelen, että seksuaalilähtöinen kehitys innovoivana tekijänä tuottaa rajallista ja kaavoittunutta tietoa ja ehkäisee mielen ja tunteiden avautumista ihmisyydessä. 

Raija

Tämä oli pohjustus seuraavaan blogiin, jossa pohdin Kristinuskon yhteyttä tähän.

ANTEEKSIANNON VAIKEUS

Jossakin TV ohjelmassa roolihenkilö sanoi, ”vain Jumala kykenee antamaan anteeksi”. No tuo ei mene yksiin uskontunnuksen kanssa, ”ja anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille…” Olen elämässäni oppinut ettei anteeksianto ole helppoa, mutta nykyisin vapautan itseni syyllisyydestä, annan anteeksi itselleni ja toisille, mutta pahoissa iskuissa on vielä surun aika, jopa kuukausia.  Anteeksianto vapauttaa mieleni tuskasta, mutta se nousee aina uudelleen pintaan, kun isku tulee taas. Anteeksianto siis helpottaa yksilön mieltä, ja on tärkeää, mutta laajempana kasvatus- ja oppimiskysymyksenä se ei riitä. Kulttuuri tarvitsee kehittyäkseen asenteisiin, oppeihin ja tekoihin puuttumista, ettei vahinkoa synny. Kaikkea ei voi ehkäistä.

Kun olin nuori, väkivaltainen tunkeutuminen kehooni sai aikaan shokin, jonka vaikutukset kestivät pitkään. Sillä shokkia kesti vuosikymmeniä, koska iskuja tuli jatkuvasti lisää. Minun anteeksiantoni ja kiltteyteni aiheutti julmia rangaistuksia, lyöntejä tuli yhä lisää, he kokivat saavansa ylivaltaa, jolla pyrkivät hallitsemaan minua. Koulukiusaamisessa ei siis auta yhtään mitään, jos uhria autetaan, myös kiusaajaa tulee auttaa.

Kirkko julistaa anteeksiantoa, mutta usein juuri uhrilta he pyytävät kantamaan ja sovittamaan synnit Jeesuksen esimerkin mukaan. Mutta todellisuudessa tällä opilla lisätään vallan väärin käyttöä, kiusaajat lyövät löylyä lisää, kiusaavat yhä enemmän, kun ovat saaneet uhrin altavastaajaksi. Kulttuuri jossa suositaan tuomitsemista, on tuhoon tuomittu, koska se synnyttää koko ajan uhreja. Se on valtataistelun kulttuuria. Kristinuskon ydin on uskossa Jumalaan, mikä on henkisen kehityksen airut, ihminen oppii hallitsemaan omia mielikuviaan, eikä heijasta niitä muihin. Uhraaminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jossa valtaa käytetään uhrin alistamiseen, alistamalla ylistämiseen. Se ei kestä kriittistä tarkastelua tämän päivän tiedon mukaan. Jeesus opettaa kuuntelemaan aina Jumalaa.

Minulla shokkivaihe kesti 20 vuotta, en päässyt käsittelemään asiaa, koska kukaan ei auttanut, oli vain tuomitsijoita. Minä en kieltänyt asiaa, sen sijaan tunteeni kuolivat, olo oli epätodellinen ja huutaminen alkoi, kun käsittelyvaiheessa tunteiden tunnistaminen uudelleen aloitti vyöryn takaisin tajuntaan. Ensishokissa tunteita ei tullut. Kokemukset oli piilossa, koska ympäristö pakotti ne piiloon rankaisuilla, itse olisin puhunut. Reaktiovaiheessa muodostui kuva asiasta, mitä oli tapahtunut ja mikä merkitys sillä oli minun elämääni.

Muistan tuolta ajalta, kun rikoksen tekijä soitti ja puhui puhelimessa. Mieheni sanoi, äänestä päätellen se oli hän, sillä viha virtasi tuskana ulos puhelun aikana. Äänessäni oli maanjäristyksen voima, huutoni kuin kidutetun eläimen. Ja sen tuskan purkaminen yksistään äänestä kesti kaksi vuotta huutavan roolissa kesäteatterissa. Sitä aina ihmettelin ammattityössäni, miten vähän ammattilaisilla oli tietoa trauman vaikutuksesta käyttäytymiseen. Kuinka paljon avioliittoni kärsikään traumojen tuomista paineista, jotka nousivat pintaan pienissä asioissa, jotka muistuttivat traumaa.

Uudelleen suuntautuminen elämään alkoi vasta sitten kun pääsin kiusaajista eroon. Elämä alkoi jäsentyä, oppimiskykyni parantui, muistini selkeytyi ja parani, havaitsemisen ja havainnoinnin kyky normalisoitui.

Raija