Tuo on tuttu
lause meille, ole oma itsesi, kyllä kaikki järjestyy. On inhimillistä, että me
käytämme yleisiä lauseita, mutta vielä inhimillisempää olisi, jos kohtaisimme
yksilöitä omine persoonallisuuksineen, ja toisimme tilanteisiin yksilöllisen
näkökulman. Mitä itsessäsi juuri nyt näkyy?
Entä jos
itsen kadottaa? Psykologisesti ihmisen itsen katsotaan syntyvän noin 2 – 5
vuoden iässä, jolloin oma tahto ja halu ilmenevät. Kulttuurisesti itsen
näkemykset ovat uskonnollisesti itsekkyyden painottamia, ja ihmiskuva on
negatiivinen. Vallan näkökulmasta itsen kuva on mieskulttuurin tuottamaa.
Minulle itsen olemassaolo ei ole itsestään selvää. Olen sen menettänyt.
Itseni
menettäminen tapahtui kuudentoista ikävuoden alussa, kun minulta riistettiin
itsemääräämisoikeus. Psyykeni puolustus murskaantui, kun näkemyksiäni ei otettu
huomioon. Jäljelle jäi vain fyysinen puolustus, jolloin kehonkuva muuttui,
minussa oli enää motorisesti suurten lihasten toimintaa. Kehonkuvani muuttui
pienestä suureen. Tätä kuvaan kirjassani Kuoleman kädet. Olin vain juoksija kiitoradalla,
kömpelö kompuroija, joka ei pysynyt ryhdissä kehon suhteen, heilahteli sinne tänne.
Taannuin kolmevuotiaan tasolle, ja sekös oli ihmisistä hauskaa.
Minulla ei
ollut heikko minä, itsetuntoni oli hyvä. Mutta ehkä juuri siksi kieltäydyin hyväksymästä
vallitsevaa tilannetta. En voi kutsua sitä oman tahdon valinnaksi, sillä
fyysinen puolustusmekanismi aivoissa pysäytti tahtotilan. Vain pienen ajan
psyykeni sai voimaa ensirakkauden voiman turvin toivossa eläen. Aivoni olivat kuin
jauhelihaa. Minä olin nähnyt kotona eläinten parissa reaalimaailmaa, väkivalta
ei ollut uutta. En ollut herkkäsielu, joka ei kestänyt todellisuutta. Mutta en
saanut puhua siitä todellisuudesta, minut suljettiin yhteisöstä. Olemattomuuteni
ja itseni menetys syntyi vallan väärin käytöstä.
Aivot
alkoivat tuntua lihamöykyltä, kun niistä katosi aktiivisuus. Ja kolmenkymmenen
vuoden kuluttua tuo lihasmöykky oli muuttunut lyijymöykyksi, johon ei saanut
yhteyttä, ulos ei tullut tavaraa, eikä sisään saanut mitään. Ja masennus oli valmis.
Oli vain kuljettava kehoaistimusten varassa. Sielu oli kuollut, tuo sielu,
jonka uskon syvätunteiden tyyssijaksi, josta mielestäni Raamatussa puhutaan.
Jälleen on
elämässä tilanne, jossa puhumistani yritetään estää ja rangaistaan siitä. Nyt
itseäni en menetä, mutta surua se tuo puseroon, toivottavasti ei masennusta. En
pidä itseyden olemassaoloa aina mahdollisena, se on voinut olla, mutta se
voidaan tuhota koska tahansa. Mieli, kieli ja sielu voidaan tuhota, ja jäljelle
jää tyhjyys. Miesmaailman tiede on luonut teoriat minuudesta vallan kautta, kun
sitä on heillä ollut, ja tuet ympäröivästä yhteiskunnasta. Ilman vallan
oikeutta olevien ihmisten maailmasta asia näkyy toisin. Todistuuko toisen
tulkinnassa vain oman minän kuvat?
Mitä
tapahtuu kun menettää nauttimisen tunteen, mitä se on kun vapaa valinta vie
vapauden. Siitä seuraavissa blogeissa.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti