OLE(TKO) OMA ITSESI

Tuo on tuttu lause meille, ole oma itsesi, kyllä kaikki järjestyy. On inhimillistä, että me käytämme yleisiä lauseita, mutta vielä inhimillisempää olisi, jos kohtaisimme yksilöitä omine persoonallisuuksineen, ja toisimme tilanteisiin yksilöllisen näkökulman. Mitä itsessäsi juuri nyt näkyy?

Entä jos itsen kadottaa? Psykologisesti ihmisen itsen katsotaan syntyvän noin 2 – 5 vuoden iässä, jolloin oma tahto ja halu ilmenevät. Kulttuurisesti itsen näkemykset ovat uskonnollisesti itsekkyyden painottamia, ja ihmiskuva on negatiivinen. Vallan näkökulmasta itsen kuva on mieskulttuurin tuottamaa. Minulle itsen olemassaolo ei ole itsestään selvää. Olen sen menettänyt.

Itseni menettäminen tapahtui kuudentoista ikävuoden alussa, kun minulta riistettiin itsemääräämisoikeus. Psyykeni puolustus murskaantui, kun näkemyksiäni ei otettu huomioon. Jäljelle jäi vain fyysinen puolustus, jolloin kehonkuva muuttui, minussa oli enää motorisesti suurten lihasten toimintaa. Kehonkuvani muuttui pienestä suureen. Tätä kuvaan kirjassani Kuoleman kädet. Olin vain juoksija kiitoradalla, kömpelö kompuroija, joka ei pysynyt ryhdissä kehon suhteen, heilahteli sinne tänne. Taannuin kolmevuotiaan tasolle, ja sekös oli ihmisistä hauskaa.

Minulla ei ollut heikko minä, itsetuntoni oli hyvä. Mutta ehkä juuri siksi kieltäydyin hyväksymästä vallitsevaa tilannetta. En voi kutsua sitä oman tahdon valinnaksi, sillä fyysinen puolustusmekanismi aivoissa pysäytti tahtotilan. Vain pienen ajan psyykeni sai voimaa ensirakkauden voiman turvin toivossa eläen. Aivoni olivat kuin jauhelihaa. Minä olin nähnyt kotona eläinten parissa reaalimaailmaa, väkivalta ei ollut uutta. En ollut herkkäsielu, joka ei kestänyt todellisuutta. Mutta en saanut puhua siitä todellisuudesta, minut suljettiin yhteisöstä. Olemattomuuteni ja itseni menetys syntyi vallan väärin käytöstä.

Aivot alkoivat tuntua lihamöykyltä, kun niistä katosi aktiivisuus. Ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua tuo lihasmöykky oli muuttunut lyijymöykyksi, johon ei saanut yhteyttä, ulos ei tullut tavaraa, eikä sisään saanut mitään. Ja masennus oli valmis. Oli vain kuljettava kehoaistimusten varassa. Sielu oli kuollut, tuo sielu, jonka uskon syvätunteiden tyyssijaksi, josta mielestäni Raamatussa puhutaan.

Jälleen on elämässä tilanne, jossa puhumistani yritetään estää ja rangaistaan siitä. Nyt itseäni en menetä, mutta surua se tuo puseroon, toivottavasti ei masennusta. En pidä itseyden olemassaoloa aina mahdollisena, se on voinut olla, mutta se voidaan tuhota koska tahansa. Mieli, kieli ja sielu voidaan tuhota, ja jäljelle jää tyhjyys. Miesmaailman tiede on luonut teoriat minuudesta vallan kautta, kun sitä on heillä ollut, ja tuet ympäröivästä yhteiskunnasta. Ilman vallan oikeutta olevien ihmisten maailmasta asia näkyy toisin. Todistuuko toisen tulkinnassa vain oman minän kuvat?

Mitä tapahtuu kun menettää nauttimisen tunteen, mitä se on kun vapaa valinta vie vapauden. Siitä seuraavissa blogeissa.

Raija