ERÄS CASE

Joku aika sitten laitoin kyselyn twitteriin, mistä vaalikeskusteluissa pitäisi puhua, vaihtoehtona, valtion talous, naisen asema, kansallissosialismi, kirkon asema. Ylivoimaisesti voiton vei valtion talous. Olemmeko oppineet vasta laskutaidon, ideologiat on liian vaikeita käsittää. Uskon, että nuoriso ymmärtää paremmin niitä, sillä koulutus on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin, vai onko? Onko sittenkin niin, että emme ymmärrä asioita, ennen kuin kohtaamme ne omassa todellisuudessa? Omasta kokemuksesta voi sanoa, että kokemukset ovat opettaneet enemmän kuin teoriat, mutta en olisi ymmärtänyt kokemuksia, ellei niihin olisi ollut teorioita. Vain joku aika sitten eräs ystäväni sanoi, ettei hän voi uskoa muuhun kuin omaan kokemukseen, koska hänen mielestään tiede oli vain jonkun keksimää.

Miksi emme pääse eteenpäin? Miksi emme ole oppineet? Tai ehkä me olemme hieman oppineet. Opettaminen ja kasvattaminen täytyy olla tietoista. Meillä on yhä kasvatus- ja oppimisnäkemys, mikä tulee paljon itäisestä naapuristamme, joka perustuu fyysiseen vahvuuteen ja keholliseen kilpailuun. Henkinen kehitys, tietoiseksi tuleminen ei ole suuren populaation vahvuus, ja juuri sitä vallanpitäjät ja politiikka käyttävät hyväkseen, vahvan, omistamisen ja vallan asemaa.

Yksi tämän näkemysten syntymiseen vaikuttava tekijä on juuri aistillisuuteen ja mieltymyksiin rakentuva tulkinta tapahtumista, näkemyksen vallan ottamisessa, se rakentaa päätöksen, jossa valtaa käytetään. Ikään kuin olemme aistimustemme vankeja, jotka kuljettavat näkemyksiä kuin pintaa pitkin, sillä ne eivät syvene mietintään, mikä tavoittaisi syvemmät arvot. Joku aika sitten kirjoitin ryhmästä, jossa muistelin ryhmässä tapahtuneita asioita. Joku suuttui, että muistoni ovat vääriä, ja ovat vain mielikuvitusta, fiktiota, johon ei voi uskoa, ja lisäksi hän ilmoitti, että ne loukkaavat hänen muistojaan, kun ovat erilaisia.

Seuraavaksi ryhmä päätti, että on sopimatonta tuoda muistojani esiin ryhmässä. Minut suljettiin ryhmästä ja lähdinkin siitä, koska koin syvää loukkausta ihmisoikeuksiani kohtaan, itseilmaisuvapauttani kohtaan. Ryhmän jäsenet menivät tukemaan tuomitsijaa, joka ilmoitti muistoni fiktioksi. Lopuksi ryhmän johtaja ilmoitti, että hän kärsii syyllisyyttä, kun on perustanut ryhmän, ja mahdollistanut, että minä olen voinut tuoda esiin muistoni.

Heikossa asioiden käsittelyissä käy juuri näin, kun syyllisyys tulee teoista, käperrytään omiin syyllisyyksiin, eikä osata nähdä sitä, että on olemassa jotkin pelisäännöt, mitä ovat meidän ihmisyyden oikeudet. Ryhmä menee syyllistäjän puolelle, vahvemman ja valtaapitävän. Edes anteeksipyyntöä en vaatinut ryhmältä, sillä se on joillekin liikaa. Olin vain odottanut, että jo kymmeniä vuosia vanhat kokemukset olisivat olleet niin kaukana, että niitä olisi voitu kokea ja katsoa. Mutta henkilö, joka leimasi muistoni fiktioksi, oli jo vuosia ilmaissut näkemyksiäni vääriksi, ettei sekään yllättänyt.  Tunteet aina jonkin verran tuovat esiin puolustusreaktiona asian kieltämistä, mutta jossain vaiheessa järki tulee esiin, ja ymmärretään perusasiat. Kun kysymys on vain valtataistelusta, yksilöitä alistetaan oman tahdon alle ja tilalle jää vain viha ja tuomitseminen.

Raija