VÄLINEARVO

Kuuntelin Pisaraa, ohjelmaa, mikä tulee viidentoista uutisten jälkeen. Siellä kirkkoherra Harri Henttinen puhui siitä, että kaikella tapahtumalla on Jumalan tarkoittama tarkoitus, olemme vain välineitä suuressa kuvassa. Valitettavasti sillä myös siunataan pahuutta, jota ihmiset tekevät. Jumala ei ole oikeudenmukainen, toisille hän antaa vain kärsimystä, ei armoa laisinkaan. Onko tämä sitä hyvää kasvatusta vai tuomarioikeuksien haalintaa, jolla sinetöidään oma valta? Minulle kasvatus tarkoittaa ohjausta hyveisiin, hyvearvojen sisäistämistä, oikean ja väärän tunnistamista, mutta tämä onkin tieteen näkökulma.

Myös lääketieteessä vallitsee ihmisestä välinearvo. Joitain hyviäkin lääkäreitä on olemassa, mutta ne tuntuvat olevan harvassa. Miten on mahdollista, että kohtelu ei kuulu valikoimiin, jossa ihmisen käytöstä ja oireita käsiteltäisiin. Traumani tultua ulos, mieleni järkkyi. Kun psykiatri arvioi järkkymistä, hän etsi syitä kielellisestä ilmaisustani, muut eivät voineet ymmärtää minua, koska ilmaisin huonosti itseäni. Osin se piti paikkansa, mutta olen aina ollut kielellisesti tarkka ilmaisussani, silloisen heikkouden takaa olisi pitää löytää tapahtumat, mitkä heikensivät ilmaisua. Psykiatri arvioi siis kiusaamistani, mikä kohdistui minuun. Sen arvion hän teki jo, kun olin istunut 5 minuuttia aivan hiljaa ensimmäisen kerran vastaanotolla. Koko psyykkisen oirehtimisen aikana trauman synnyttäjää ei otettu käsittelyyn.

Parhaat psykiatrit, joita olen kohdannut, liittyivät opetukseen, kun he mentoroivat.

Oireiden tunnistaminen on tärkein ihmisen psyyken selvittämisessä. Kiusaaminen johtui sekä ulkonäöstäni, että heikkoudestani. Pelko sai aikaan kehoni vapinaa. Pelko, mikä syntyi siitä, että minuun kohdistui valtaa, arviointia, jossa arvioija päätti elämästäni, ohi minun valintaoikeuksien. Ihmisten kiusaaminen on usein juuri ulkoisen havainnointiin perustuvaa, vammaiset saavat huonoa kohtelua.

Riippumatta siitä, millainen ympäristö oli kohdallani, psyyke olisi romahtanut. Ei niin, ettei se kohtelu lisävaikuttanut, mutta psyykeni palasi siihen traumaan, joka oli syntynyt. Trauman piti tulla luvalliseksi, kuulluksi ja nähdyksi. Sitä oli pitänyt piilottaa yhteisön tahdosta. Juuri näitä kehon ulkoisia piirteitä, pelkoa ja vapinaa lääkärin olisi pitänyt nähdä.  Mutta kun on vain välineen arvo, ihmistä ei kuunnella.

Raija