Olen usein
miettinyt miksi elämässäni on särkynyt niin monta asiaa. Mitään järkevää
selitystä tai tarkoitusta en ole tälle löytänyt. Särkyneisyyteen on niin monta
syytä, ettei sitä voi yksiselitteisesti ymmärtää. Kaikkein vahvimpana näkyy
kuitenkin vallan väärinkäyttö ja rakenteellisena köyhyys.
Tuota
oppimisen estymistä olen kovasti pohtinut, sillä se on ihanteistani
korkeimmalla. Oliko sittenkin niin, että oppimisen polkuni muodostui tietynlaiseksi,
että ymmärtäisin enemmän?
Nuoruuden
opinahjo oli kansakoulu. Sitä taivalsimme kylmässä Pohjois-Karjalassa. Viikot
olimme oppilasasuntolassa, koska lapsille ei ollut tarpeeksi ravintoa. Se
tuntui järjettömältä, koska asuimme maatalossa. Mutta kaikki maito oli
lähetettävä meijeriin, että saatiin lisälainat maksuun, joilla oli peltoa
hankittu. Melkein kaikki kylän lapset olivat oppilasasuntolassa, sillä lapsia
ei haluttu erotella liikaa taustastaan. Rikkaitakin oli kylällä.
Varhaisella
keski-iällä lähdin sitten opiskelemaan, mutta eipä Englanti ja Ruotsi tarttunut
päähäni, ne eivät pysyneet muistissa, muisti hajosi liiallisen jännitteen
vuoksi. Jännite syntyi taas siitä, että ihanteeni oli toinen kuin realismi. Olin oppinut lapsuudessa eriyttämisen
tunteiden, kielen ja mielen osalta. Mutta se ei kestänyt, sillä kauhua oli
liikaa. Suomen kieli pysyi kuitenkin aika vahvana, sanoisinpa melkein itseys.
Oppiminen
oli minulle kuin taivas, johon kaipasin. Se oli ilon lähde ja siinä
innostukseni oli valtavaa, mikä monesti aiheutti myös kateutta. Se vaikutti
itsevarmuudelta, ja sitä ei kestetty. Se oli asia, joka piti minua koossa, ja
särkynyt mieli sai tulla esiin pikku hiljaa. Orjuusaikana ei mieli toiminut,
tunteita ei uskaltanut nähdä eikä kuulla, niistä tuli rangaistus,
tottelematonta rangaistiin vallanpitäjien toimesta, se oli arkirealismia. Kahdenkymmenen
vuoden päästä trauman käsittelyyn ottaminen oli sinänsä karmaisevaa, aistit
toimivat liian vahvasti ja se oli osasyy aistimuksen hajoamiseen.
Opinpolkuni
kulki eri muistien ymmärtämiseen. Saatoin niitä erotella toisistaan, ja löytää
syvätunteiden lähteeltä luovuuteni, mielikuvien syntymän, joka poimi eri muisteista
kuvia. Myyttisten hahmojen kulku oli paljolti kiellettyjen muistikuvien takaisin
paluuta. Syvin ehkä kehoni koon vaihtelu kehonkuvassa, jossa opin ymmärtämään, mitä
yliaistillisuus tuo havaitsemiseen itsellä ja mitä ulkopuolisen havaintona.
Kovin se oli ennakkoluuloista ja asenteellista, suorastaan rumaa ajattelua. Oppimiseni
oli minuuden ongelmien ratkaisua, sen estymisten ja mahdollisuuksien tarkkailua,
sitä milloin voi rasittaa aistimuksia, milloin se on liiallista, milloin rutiinia.
Kauneinta lienee se, että sain äidin runotyttönä oppia kielen mahdin oppimisen
syntymässä ymmärrykseen, varsinkin ihmisyydessä.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti