ADDIKTIO, KIUSAAJAHENKI

Kuuntelin Jari Sarasvuon mielenkiintoista puhetta addiktiosta. Se, mikä vei Stalinin helvetillisiin tekoihin, Vihtori Kososen äärettömyyksiin ja monen muun alkoholistin saatanallisille poluille, on tuo hoitamaton tunne-elämän sairaus, suuri ihmiskunnan vitsaus. Sen ymmärtämiseen ei tunnu löytyvän mitään vastausta tieteestä, ei politiikoilta kuin tavan ihmisiltäkään, eikä siihen ole halua. Koska minulla ei ole enää mitään menetettävää, lausun nyt muutaman äkkijyrkän mielipiteen addiktiosta.

Addiktion alkuperä on pelko ja turvattomuus. Sitä halutaan ylläpitää yhteiskunnan toimesta politiikan keinoin, koska sillä saavutetaan hallittavia ihmisten mieliä, jossa on jatkuvaa tyytymättömyyttä lietsova mieli. Se on politiikan ja ylipäätänsä ideologian vahvimpia keinoja pitää yllä järjestelmiä, jossa käytetään hyväksi ihmisiä. Luen addiktioksi myös yllykkeet, joilla saadaan esim. ihmisiä kuluttajiksi ja jatkuvasti ostamaan yhä ja yhä vain enemmän materiaa, sillä addiktioon ei saa koskaan tyydytystä, koska sen alla on hoitamaton tunne-elämä.

Olen vuosikausia yrittänyt saada varhaiskasvatukseen sellaista osaamista, jossa addiktio estettäisiin lapsen kehityksestä. Mutta siihen ei löydy haluja, sillä herran pelkoa pidetään viisauden alkuna, pelkäävää lasta on helpompi ohjailla, pelon luullaan kehittävän hyvää muistia, mutta se on kehittymätöntä ja epäjohdonmukaista erilaisten muistien käyttöä. Ongelma on myös tiedenäkemyksellinen. Kasvatustiede, joka on lääketieteen peruja, on varhaiskasvattajien opinahjo.

Psykologista, eli tunne-elämää koskevaa lähestymistapaa on olemattoman vähän koulutuksessa.

Lapsen addiktion estäminen tulee erittäin halvaksi, aikuisten hoito maksaa maltaita. Onneksi tämän ongelman voi korjata pääsääntöisesti aikuisenakin, mutta se tulee erittäin kalliiksi työelämässä. Lapsi opetetaan kokemusoppimisessa kohtaamaan syntyvät tunteensa, ja avaamaan sekä käsittelemään ne hallittavana ja myönteisenä asiana. Se vaatii turvallisen aikuisen olemaan lapsen kanssa, ilman jatkuvaa ohjelmointia, mikä yliaktiivisuus ja liikunta näyttävä olevan nykyään hyvän kasvatuksen merkistö. Läsnä oleminen ja kuunteleminen näyttävät laiskottelemiselta, mutta se onkin työnkuvaongelma, mikä ei vastaa lapsen kasvutarpeisiin, liiallinen aktivaatio. Joskus joku sanoi, että kuka kerkeää olla lapsen kanssa tunteita jakamassa. Tunteita tulee harvoin, ne eivät ole syöksykierteessä, elleivät pelot ympärillä ole jatkuvia.

Jos tätä tunneoppia ei synny, tunne jättää mieleen jännitteen, jota ei pysty hallitsemaan, se on addiktiota ja ajaa ihmisen tuhoamaan ympäristöään, addiktio projisoidaan muihin, tai johonkin. Pelosta syntynyt addiktio antaa käsittämättömiä fyysisiä ylivoimia ihmisille, se ajaa tekemään mahtipontisia tekoja, ja sisältää tuhon avaimet, vihan ja kauhun, jossa mieli pakottaa tuhoamaan, koska se on niin hirveää kokijalleen.

Tunne-elämän hoitaminen varhaislapsuudessa, alle kouluikäisenä on erityisen tärkeää. Aikuisena kokemuksen hoitaminen on mahdollista, sitä annetaan työssä työnohjauksen avulla, ja joskus se on jopa ainoa tie ylikuormittuneeseen mieleen, mutta kaikkein tehokkainta sen hoito olisi koulutukseen kautta perusoppina, taitona ammatillisuudessa. Lapsen iässä jännitteet nousevat maksimiin kokonaisvaltaisesti toimivasta kehosta ja mielestä, kun mielen hallinta on eriytymätöntä. 

Varhaiskasvatuksen pääpaino tulisi olla ja ymmärtää mielen tasapainottamiseen tähtääväksi.  Eriytymätön mieli on mahtipontisen voimakas, ja vie kehityksen suunnan despotismisiin luonteisiin ja siitä on maailma esimerkkejä pullollaan, alkaen vaikkapa Sarasvuon puheessa esille tulleeseen Staliniin.

Tunteiden huomioiminen ja ymmärtäminen tarkoittaa sitä, ettei anneta tunteille liikaa valtaa. Tunnevaltaisuus näkyy nyt esim. politiikassa populismina.

Raija