ANNELI AUER JA OIKEUSMURHA

Koen voimakasta myötätuntoa ja samaistumista Anneli Auerin tapauksessa. Hän joutui oikeusmurhan uhriksi, tuomittiin mediassa jo ennen kuin yhtäkään tuomiota oli annettu. Itseni murhasi yhteiskunta työpaikan avulla ja sen kautta, kuntasektorilla, yhteisö murhasi ja tuomiot antoi tavalliset ihmiset. Minun tuomioni on kestänyt kohta viisikymmentä vuotta, ja näen nyt niitä jaksoja, joita Annelissa on näkyvissä.

Vankilassa olo ajan Anneli oli pakkoliikkeinen. Televisiotallenteissa näkyy selvästi kasvojen nykimisiä. Nämä syntyy siitä, kun järkytys, kauhu ja uhkat ovat päällä, mitään ei voi tehdä, vastassa on armeija. Annelin sanoin, hän on rauhallinen luonne. Mutta onko kysymyksessä luonne, vai puolustusmekanismit? Ensimmäiset kymmenen vuotta yhteiskuntavankilassa olin käytökseltäni samanlainen, jäykistynyt pystyyn kuolleeksi. Kauhu oli niin suurta, ettei sitä mieli pystynyt vastaan ottamaan. Silloin fyysiset puolustusmekanismit astuvat kuvaan, ihminen ikään kuin kuolee, kuten eläin puolustautuessaan, ja muuttuu sisäisiä reaktioita vastaan ottamattomaksi. Juuri syväreaktiot ovat puolustautumisen menetelmää, muuttua kuolleeksi, se on kehon reaktio, ei tahdon ja halun.

Muistan jossain vaiheessa, kun seurustelin psykologian opiskelijan kanssa. Olimme junamatkalla, ja jossain keskustelussa sanoin, ettei ihmisellä ole tunteita. Hän sai raivokohtauksen, ymmärrän sen hyvin nyt. Mutta hän syöksyi tutkimaan sanoja, eikä sanojen taustaa. Juuri niin minulle oli käynyt, tunteet eivät voineet tulla esiin, kun kauhu ja järkytys hallitsivat sisäisiä kokemuksia. Selvitäkseen tämän järkytyksen aiheuttamasta paniikista, ihminen suojautuu ja puolustautuu keholla niin, ettei kaikki romahda hetkessä, keho ei ota vastaan tunnesyöksyjä, syntyy valekuolema.

Juuri nyt näin tulkitaan Auerin kehonkieltä. Hän on ikään kuin ulkoisesti kivikasvoinen ja psykopaattinen, koska hän ei pysty vastaan ottamaan kehollaan sisäistä kauhua ja järkytystä. Osaan jo nähdä, kuinka hänen kehonsa alkaa pikkuhiljaa reagoida, aggressiot alkavat purkautua, ehkä edessä on romahdus, väkivallan aiheuttama psykoosi. Sitä olen ihmetellyt psykologista kirjallisuutta tutkiessani, ettei tällaista psykoosia luokitella. Ulkoisen kehon arvioinneissa nk. normaalit ihmiset tulkitsevat kehon kieltä heidän omista kokemuksistaan käsin. Kun on hyvin kasvatettu, omatunto aiheuttaa levottomuutta kehonkieleen, mutta se on aivan eri asia väkivallan uhrilla, vaikka se näyttää samalta oireissa.

Kun on ollut viisikymmentä vuotta vankilassa, ilman ihmisoikeuksia, ja joutunut pakenemaan väkivaltaa, sitä elää vain tyhjyydessä, askeettisesti, vailla toivoa, vailla inhimillisyyttä. Elämänvankila on raskas taakka, kaikki on menetetty, juuri niin nyt Anneli Auer kokee. Minulle ei kukaan koskaan maksanut korvauksia, koska tämä on virallistettua väkivaltaa, ihmisoikeuksien riisto. Sen joutuu monet kokemaan Suomessa, näyttää jopa etuoikeutetulta päästä oikeuteen. Ne elävät kuolleet, jotka yhteiskunta on tuhonnut, ovat maamme hiljaiset, jotka eivät enää puhu.

Raija