NÖYRYYTYS

Kirjoitin Aamulehteen mielipideosastolle 30.8 ihmisten nöyryyttämisestä työpaikoilla. Onneksi toimittaja oli korjaillut tekstiäni, sillä siinä oli turhan paljon epäolennaisuuksia. Tekstin ydinsanoma oli noussut paremmin näkyväksi toimittajan toimesta. Kiitos.

Me koemme nöyryytyksiä toisten tahoilta, jos itsekin niitä synnyttäen, tuomitsemme ja häpäisemme itseämme. Häpeä syntyy itseen kohdistuvasta, syyllisyys teoista. Näyttää siltä, että mieskulttuurissa tuomitaan teoista, kilpaillaan siitä ja luokitellaan ihmisiä sillä perusteella. Naiskulttuurin häpäisyt taas kiertyvät persoonan ympärille. Ne ovat arvoja, joissa sukupuoliset roolit näkyvät yhteiskunnallisella tasolla.

Miksi ihminen kokee nöyryytystä? Jokaisella se on omanlaisensa, ja jokaisella tulisi olla oikeus tuoda se oma kokemansa näkyviin kenenkään sitä teilaamatta. Eräs psykologian opettaja sanoi kerran, että yhteisö löytää aina joukostaan henkilön, joka on heikoin, tai hänessä on heikkoutta, jota yhteisön kollektiivinen mieli ei siedä. Yhteisön omatunto peilautuu yksilöön.

Nuoruudessa kokemani väkivalta jätti minuun arven psyykkisesti, ahdistuin aina väkivallasta, valehtelusta ja väärinkäytöksistä, joita yhteisöissä esiintyi. Kehonkieleni tuli levottomaksi ja pelokkaaksi. Tämä oli asia, jota yhteisö ei sietänyt. On kuin yhteisön omatunto olisi haluttu piilottaa. Tähän ahdistukseeni yhteisö suhtautui siten, että sulki minut ulkopuolelle. Yhteisövalta näytti kurjimman puolensa. Se oli erityisen kipeää minulle, koska nuoruudessa tapahtunut väkivaltarikos oli salattu ja kielletty yhteisön taholta tapahtumahetkellä, minut oli tehty mykäksi, en saanut puhua asiasta, se johti häpäisemiseen. Kun sitten uusissa yhteisöissä arpeni tuli esiin ahdistuksena, yhteisö rankaisi minua siitä sulkemalla ulos, hylkäämällä. Ja niin yhteisön toimintatapa nosti jatkuvasti pintaan traumaani, ahdistus lisääntyi päivä päivältä.

Yhteisövalta oli minulle julma rankaisija. Säilyttääkseni mielenrauhani, minun oli vetäydyttävä yksinäisyyteen ja vain harvat sekä valitut ystävät kuuluvat elämääni. Toisaalta on niin brutaalia, että yhteisön julmuuden vuoksi yksilöt joutuvat vetäytymään, ja sen kokee moni yksilö. Minusta on aivan turhaa vannoa yhteisön hyveisiin, siellä voi elää niin vahva tuomitsemisen ja salailun kulttuuri, että se ajaa pahimmillaan yksilön itsemurhaan. Menneisyyttäni en saa muutettua, totuutta en saa hävitettyä. Aina sanotaan, että muita ei voi muuttaa, vain itseä. Ehkä se vain olisi parasta, että vaatisimme muutosta kaikilta, rikoksien ennaltaehkäisyä. Julmat teot ja kiusaamiset olisi syytä lopettaa ja opetella käyttäytymään. Tuomiot eivät ahdista vain tekoina päivissä, ne tulevat uniin, jossa ne vaikuttava mieleen.

Raija